Lumivaaralaiset olivat ehtineet kuulla Jumalan sanaa omassa kirkossaan vain vajaat kymmenen vuotta, kun heidän elämänsä mullistui perinpohjin. Ensin sodan raaka jylinä hiljeni ja ankarat rauhanehdot sattuivat kipeästi, kun ne piti niellä kyselemättä. Sitten tuli lopullinen lähtö tuntemattomaan, ja kirkko jäi sijoilleen Rokkapata-mäelle Kumolan kylään.
Mutta tunteissa kirkko lähti jokaisen lumivaaralaisen mukaan, ja se tunne on periytynyt sukupolvelta toiselle. Kirkonkellojen soitto avaa sielussa oven entiseen kotikirkkoon, niin myös tulevana sunnuntaina Killinkosken kirkossa, kun Karjalaisen kansan messun yhteydessä vietetään Lumivaaran kirkon 90-vuotisjuhlaa.
Lapsena ihmettelin, kuinka ukki, mummo ja heidän sisaruksensa olivat syntyneet Jaakkimassa, mutta isä ja hänen serkkunsa Lumivaarassa. Mietin, kuinka ihmeessä kaikki lapset olivat muuttaneet pois Jaakkimasta ja päätyneet sitten samaan kuntaan, kunnes sain selityksen. Lumivaaralaiset olivat halunneet ja viimein saaneet oman kunnan ja seurakunnan.
Jaakkiman suurpitäjän kymmenen eteläisintä kylää irtautuivat Jaakkimasta ja valtioneuvoston päätöksellä perustivat oman kunnan sekä seurakunnan vuoden 1923 alussa. Näillä kylillä oli yhteismetsä, ja sen tuoma vakavaraisuus sai ne tavoittelemaan itsenäisyyttä sekä täyttä sananvaltaa omiin asioihin – vaikka aluksi Jaakkiman seurakunta ja kunta vastustivatkin eroa, sillä ne eivät olisi halunneet luopua vauraasta eteläosastaan.
Uudelle pitäjälle piti keksiä nimi, ja kun alueella oli Lumivaara-niminen mäki, Lumivaarankangas, Lumivaaransuo ja Lumivaarankoski, niin nimeä ei tarvinnut hakea kaukaa. Kertoman mukaan vaara oli saanut nimensä siitä, että sen rinteet keräsivät talvisin paljon lunta.
Lumivaaran kylistä Kumola oli suurin ja sijaitsi muiden kylien ympäröimänä, joten kirkon paikkaa ei tarvinnut miettiä sen enempää kuin uuden kunnan nimeäkään. Myös Kumolan nimi puolsi kirkon paikkaa, sillä sana Kumola on saamelais-ortodoksista alkuperää ja tarkoittaa ristinkumartamisen kylää.
Ja niin Rokkapata-mäellä vihittiin 7. heinäkuuta 1935 käyttöön Ilmari Launiksen suunnittelema Lumivaaran pitkäkirkko, jossa on 23 metriä pitkä holvikattoinen keskilaiva, 736 istuinpaikkaa ja länsipäädyssä kahdeksankulmainen torni. Valkoiseksi rapattuun kirkkoon tarvitut tiilet tehtiin paikallisesta savesta.
Kun sitten syyskuun 21. päivä 1944, puoleenpäivään mennessä, kaikkien karjalaisten piti olla Moskovan rauhan rajan takana, lumivaaralaiset tiesivät, ettei kotiin ja kotikirkkoon ole enää paluuta. Viimeisiä katseita rakkaaseen vaaraan luodessa mielessä pyöri vain yksi kysymys: ”Mihi myö nyt sit männää?”. He saattoivat vain luottaa siihen, että jossain on uusi koti ja kirkko, jonne Taivaan Isä heidät johdattaa.
Killinkoskelle asutetut lumivaaralaiset saivat uudeksi kotikirkokseen Alavuden kirkkoherran pojan, kirkkoarkkitehti Josef Stenbäckin suunnittelemaan puukirkon, joka omalla tavallaan lohdutti heitä. Stenbäck oli suunnitellut neljä kirkkoa rajan taakse jääneeseen Karjalaan, ja siksi Killinkosken kirkko oli evakoille jollain tapaa henkinen ja hengellinen yhdysside entisille kotiseuduille.
Killinkosken kirkosta tuli turvapaikka, jossa juuriltaan repäistyt karjalaiset kumartavat ristin edessä jälleen sunnuntaina.
Varpu Sihvonen
juuret Lumivaaran Kalksalossa