Mitä ih­met­tä: luin San­na-Mari Ho­vin kir­jan "Ruot­sin ku­nin­gat­ta­ret" ja mi­nul­le nou­si mie­leen sana "ta­val­li­nen"! Mai­nit­se­ma­ni kir­ja ker­too ai­ka­jär­jes­tyk­ses­sä kai­kis­ta Ruot­sis­sa joko hal­lin­neis­ta tai ku­nin­ga­tar­puo­li­soi­na elä­neis­tä ku­nin­gat­ta­ris­ta 1500-lu­vul­ta ny­ky­päi­vään eli ny­kyi­seen ku­nin­ga­tar Sil­vi­aan as­ti. Te­ok­ses­ta saa mo­ni­puo­li­sen ku­van keu­la­ku­vi­na elä­nei­den nais­ten elä­mäs­tä, mikä ei he­ti­kän kaik­kien koh­dal­la ole ol­lut pelk­kää kul­lan­ki­mal­lus­ta.

– Kup­pi kah­via ja lei­vos, ra­kas! Pel­ko suu­ren rak­kau­den me­ne­tyk­ses­tä ja uu­des­ta toi­vos­ta luki juo­ni ker­ron­nas­sa.

Vii­me vuo­si­sa­dan al­ku­vuo­si­na vie­tet­tiin mei­dän tor­pas­sa ak­tii­vis­ta ai­kaa. Lu­et­tiin pal­jon kir­jo­ja ja leh­tiä. Siel­lä osat­tiin lu­kea ja kir­joit­taa, mikä ei suin­kaan ol­lut it­ses­tään sel­vyys sii­hen ai­kaan. Toi­mit­tiin työ­vä­en-, pien­vil­je­li­jäin ja torp­pa­rien yh­dis­tyk­sis­sä, näy­tel­tiin ja ur­heil­tiin.

Kos­ka kaik­ki on suh­teel­lis­ta, ei voi vält­tyä myös­kään ver­taa­mi­sel­ta. Sa­no­taan, et­tei ole hyvä ver­ra­ta, mut­ta to­del­li­suu­des­sa sitä te­kee huo­maa­mat­taan. Mi­kään ei ole ole­mas­sa vain it­ses­sään, vaan sen mer­ki­tys sel­kiy­tyy vain ver­taa­mal­la jo­hon­kin toi­seen.

El­me­rin ham­mas­ta ko­lot­ti ikä­väs­ti ja hän oli aa­mul­la soit­ta­nut ajan ham­mas­lää­kä­riin. Läh­tö oli kui­ten­kin su­ju­nut hi­taas­ti ja lin­ja-au­to oli men­nyt me­no­jaan. Sa­nel­ma El­me­rin naa­pu­ri oli mat­kal­la kaup­paan, kun hän näki mur­jot­ta­van mie­hen tien­var­res­sa ja päät­ti pä­räyt­tää Pap­pa-Tun­tu­ril­laan tä­män luok­se.
– Huo­men­ta El­me­ri! Mi­hin mie­hel­lä on mat­ka? Sa­nel­ma ky­syi iloi­ses­ti.
– Ham­mas­lää­kä­riin mut­ta lin­ja-au­to meni jo, sa­noi El­me­ri ja pai­noi tur­von­nut­ta pos­ke­aan.
– Jes­tas sen­tään! Nyt men­nään ei­kä mei­na­ta, sa­noi Sa­nel­ma ja an­toi kier­rok­sia Pap­pa-Tun­tu­ril­le.
– Hui ka­ma­la! Hol­ti­ton nai­nen ra­tis­sa on kuin tap­pa­va tau­ti vat­san poh­jas­sa, huu­dah­ti El­me­ri kau­huis­saan.
– Höp­sis­tä sa­non minä, tun­net­ta ja tuis­ket­ta pi­tää ol­la, nau­roi Sa­nel­ma.
Sa­nel­ma kaa­ha­si mut­kais­ta tie­tä koh­ti mää­rän­pää­tä. El­me­rin oli tar­rat­ta­va kau­huis­saan tiu­kem­min kyy­dit­si­jään­sä kiin­ni. Tien kuo­pat pis­ti­vät mie­hen lui­sen ta­ka­muk­sen ko­vil­le, mut­ta Sa­nel­man mie­li heh­kui on­nes­ta, kun El­me­rin ru­tis­tus läm­mit­ti pe­ril­le as­ti. El­me­ri nou­si kan­ke­a­na kyy­dis­tä pois ja hie­roi ki­pey­ty­nyt­tä ta­ka­mus­taan.
– Voi tätä iän tuot­ta­maa iloa! Pai­kat ovat ki­pe­ä­nä, mut­ta eh­dit­tiin ajois­sa vas­taa­no­tol­le, nau­roi El­me­ri ja ta­put­ti kii­tol­li­se­na naa­pu­rin­sa ol­ka­pää­tä.
– Voi veik­ko­nen, tot­ta kai naa­pu­ria au­te­taan ai­na kun on tar­vis. Älä an­na nii­den vie­dä kah­vi­ham­mas­ta! Meil­lä kei­te­tään sit­ten mo­jo­vat kah­vit, sa­noi Sa­nel­ma ja hy­myi­li le­ve­äs­ti.
– Kyl­lä kah­vi­ham­mas py­syy pai­koil­laan, El­me­ri nau­roi ja hei­lut­ti naa­pu­ril­leen hy­väs­tik­si.
Ham­mas­lää­kä­ris­sä käyn­ti su­jui on­gel­mit­ta ja El­me­rin kah­vi­ham­mas­kin säi­lyi.

Aa­mu­leh­des­sä oli 15.2.25 Sih­don piir­ros, joka si­säl­si seu­raa­van teks­tin: "Em­ma eli yk­si­ös­sään pit­kän ja pit­käs­ty­neen elä­män. Kai­paa­maan jäi­vät lä­hei­set: etä­päi­vä­toi­min­nan tab­let­ti ja kaup­pa­ro­bot­ti."

Ket­tu­lan ky­läs­sä ta­pah­tui kum­mia. Ky­län iha­na nais­vä­ki oli in­tou­tu­nut kun­toi­le­maan ei­kä Sa­nel­ma ai­ko­nut jää­dä in­toi­lus­ta pait­si. Edel­lis­päi­vän leh­des­sä oli ol­lut ku­via jump­pa­liik­keis­tä, jot­ka so­pi­vat hä­nen ter­ha­kal­le ole­muk­sel­leen. Niin­pä hän päät­ti kai­vaa esiin vuo­sia sit­ten hank­ki­man­sa jump­pa­pal­lon.

Ai kun minä niin tyk­kään tuos­ta es­pan­jas­ta. Oi­kein täs­sä sie­lu le­pää kun kuun­te­lee sen läm­min­tä ään­tä. Se on kau­nis­ta ja peh­me­ää, se ei kos­kaan kuu­los­ta ag­res­sii­vi­sel­ta tai yli­mie­li­sel­tä her­ra­kan­san ho­no­tuk­sel­ta.

Mis­tä­hän sel­lai­nen­kin sana kuin "sum­man­mu­ti­kas­sa" päl­käh­ti pää­hä­ni - ja sii­tä piti ru­ve­ta oi­kein kir­joit­ta­maan...Kun jo­ta­kin te­kee sum­man­mu­ti­kas­sa, sen te­kee hä­täi­ses­ti ar­vi­oi­den ei­kä pyr­ki­myk­se­nä ole vil­pit­tö­mäs­ti saa­vut­taa hy­vää tu­los­ta tai koko to­tuut­ta.

Toi­saal­ta kaik­ki on vä­li­ai­kais­ta ja ohi­me­ne­vää, mut­ta toi­saal­ta mi­kään ei ka­toa ei­kä ai­ka lak­kaa ole­mas­ta. Ai­ne ja ai­ka ovat ai­na.

Ison ta­lon isän­tä ot­ti 1878 naa­pu­ri­ta­lon po­jan Kaa­pon torp­pa­rik­seen. Tämä ei oi­kein saa­nut torp­paa me­nes­ty­mään ja niin­pä hän 1882 myi tor­pan eli vuok­ra­oi­keu­den Ant­tool­le ja pa­la­si it­se muo­na­mie­hek­si.

Olet­ko on­nel­li­nen vai on­ne­kas, vai ken­ties mo­lem­pia? Maa­il­man on­nel­li­sim­mak­si ti­las­toi­dun maan kan­sa­lai­sel­ta voi­si odot­taa noi­ta mo­lem­pia tun­ne­ti­lo­ja. Kun it­se­näi­syys­päi­vä lä­hes­tyy, aja­tuk­sis­sa on kii­tol­li­suus täs­tä hy­väs­tä maas­ta, joka edel­leen pys­tyy pi­tä­mään mei­dät tur­vas­sa ja an­ta­maan jo­kai­sel­le pe­rus­toi­meen­tu­lon edel­ly­tyk­set. Voi­si sa­noa, et­tä olem­me ai­na­kin on­nek­kai­ta, el­lem­me sit­ten myös on­nel­li­sia.

Olet­ko ta­van­nut epäit­se­käs­tä ja pyy­tee­tön­tä ih­mis­tä, joka aut­taa ja toi­mii toi­sen hy­väk­si pyy­tä­mät­tä sii­tä palk­ki­o­ta tai huo­mi­o­ta? Ha­lu­ai­sit­ko ol­la sel­lai­nen ih­mi­nen? Sel­lai­sia ih­mi­siä tar­vit­tai­siin näi­nä kyl­mä­kis­koi­si­na ai­koi­na, jol­loin oma minä on nos­tet­tu kai­ken mi­tak­si ja ky­sy­tään, mitä yh­teis­kun­ta voi­si teh­dä mi­nun hy­väk­se­ni ei­kä ky­sy­tä, mitä minä voi­sin teh­dä yh­teis­kun­nan hy­väk­si.

Mei­dän tor­pan pi­has­sa kas­vaa van­ha vaah­te­ra. En nyt sa­noi­si, et­tä se on pyhä puu. Se on sii­nä ai­na ol­lut, sii­nä ovat lap­set ku­kin vuo­rol­laan kii­peil­leet, sen ok­sil­la on tuu­le­tet­tu mat­to­ja. Sen kas­vua tu­et­tiin kaa­ta­mal­la sen juu­rel­le vet­tä, sen van­he­ne­mis­ta on sur­tu, kun ok­sia kuo­lee. On pi­has­sa mui­ta­kin vaah­te­ria, osa is­tu­tet­tu­na, osa it­se le­vin­nei­nä. Ne vaan ovat - ei niis­tä sen kum­mem­paa.

Ris­pek­tii! Kun­ni­oi­tus­ta! Eng­lan­nin kie­les­sä kun­ni­oi­tus­ta tar­koit­ta­va sana on res­pect. Se tar­koit­taa oi­ke­as­taan uu­del­leen nä­ke­mis­tä. Kun kun­ni­oit­taa jo­ta­kin tai jo­ta­ku­ta, täy­tyy näh­dä asi­at uu­del­ta kan­nal­ta, an­taa ar­voa, ym­mär­tää ja hy­väk­syä ne sel­lai­si­naan.

En koe ole­va­ni eri­tyi­sen lii­kun­nal­li­nen, mut­ta ha­lu­an sil­ti liik­kua ja suo­sit­te­len lii­kun­taa kai­kil­le. Elä­män­ko­ke­mus on osoit­ta­nut, et­tä oli­si pi­tä­nyt jo pal­jon ai­em­min ha­vah­tua van­huu­den vai­vo­jen en­nal­ta­eh­käi­syyn. Lii­ke on to­del­la­kin lää­ke!

Mi­nua häi­rit­see, kun erääs­sä kau­neu­den­hoi­to­mai­nok­ses­sa sa­no­taan, et­tä ”olem­me sen ar­voi­sia”. Pi­täi­si­kö sa­no­ma tul­ki­ta siis si­ten, et­tä il­man tuo­ta tuo­tet­ta em­me ole min­kään ar­voi­sia?

Se, et­tä pilk­kaa jo­ta­ku­ta tai jo­ta­kin, ker­too it­se asi­as­sa vain pilk­kaa­jas­ta, ei pil­kat­ta­vas­ta. Paha pon­nah­taa ta­kai­sin lä­het­tä­jäl­leen kuin bu­me­ran­gi. Pilk­ka osuu yleen­sä omaan nilk­kaan, mut­ta mik­si pil­ka­tut sit­ten kan­ta­vat kuor­maan­sa pit­kiä ai­ko­ja, jos­kus läpi koko elä­män­sä?

Olen jos­kus udel­lut, mik­sei Vir­roil­la ole Lid­liä. Mi­nul­le on useim­mi­ten vas­tat­tu: ”Ei oo, ei­kä tuu! Meil­le riit­tää omat Äs­sä ja Koo.” Täs­tä nä­kö­kul­mas­ta asi­oi­ta tar­kas­tel­len tai­si käy­dä niin, et­tä Tok­man­ni pää­si li­vah­ta­maan kau­pun­kiin vä­hän niin kuin va­hin­gos­sa. Mo­nen olen kuul­lut­kin sa­no­vat, et­tä jos ei Löy­tö­te­xis­tä löy­dy, niin sit­ten vas­ta me­nen Tok­man­nil­le.