Mikä elo­ku­va tai elo­ku­van koh­taus si­nul­le tu­lee mie­leen en­sim­mäi­se­nä, jos si­nul­ta ky­sy­tään, mikä on ol­lut vai­kut­ta­vin ko­ke­muk­se­si?

It­sel­le­ni tun­tei­siin ve­to­a­vin on Nis­ka­vuo­ri-elo­ku­vas­ta tut­tu van­ha emän­tä Lo­vii­san hy­väs­ti­jät­tö po­jal­leen Aar­nel­le: ”Ajat­te­lin minä sa­noa, älä tule hau­dal­le­ni­kaan, mut­ta tule sen­tään.” Ja on­han tuos­sa elo­ku­vas­sa myös mui­ta mie­leen pai­nu­via ja tun­teik­kai­ta rep­liik­ke­jä. Van­han emän­nän suu­hun on lai­tet­tu muun mu­as­sa seu­raa­vat sa­nat, kun hän pu­huu mi­ni­äl­leen Ilo­nal­le: ”Is­tu pöy­dän pää­hän, mi­nun pai­kal­le­ni, niin kuin oli­sit ai­na sii­nä is­tu­nut” ja ”Tee hä­nen sy­dä­men­sä vah­vak­si ja an­na hä­nel­le roh­keut­ta”.

Syy sii­hen, mik­si juu­ri tämä vai­kut­taa mi­nuun on se, et­tä nämä asi­at ovat juur­tu­neet lap­suu­des­sa sy­väl­le si­sim­pää­ni, kos­ka tuo maa­il­ma oli lap­suu­den tur­val­li­nen ko­ti­sa­ta­ma ja sen tapa ym­mär­tää asi­oi­ta on edel­leen mi­nul­le hy­vin tut­tu ja lä­hei­nen.

Eh­kä voi­si sa­noa, et­tä me tääl­lä maal­la asu­vat eläm­me vie­lä to­dek­si jo­ta­kin tuos­ta men­nees­tä ajas­ta. Maan­vil­je­lys­töi­den ym­pä­röi­mä­nä meil­lä on kos­ke­tus maa­han, luon­toon ja kaik­keen, mikä syk­kii elä­mää. Mui­den am­mat­tien har­joit­ta­jat ovat tie­tys­ti ai­van yh­tä tär­kei­tä kuin maan kans­sa ta­val­la tai toi­sel­la te­ke­mi­sis­sä ole­vat. Vaik­ka en it­se­kään ole teh­nyt maa­töi­tä kuin ha­mas­sa lap­suu­des­sa­ni ja sil­loin­kin vain hy­vin ra­jal­li­ses­sa mää­rin, en­kä tun­ne ny­kyi­sen maa- ja met­sä­ta­lou­den sa­lo­ja, tun­nen sil­ti ole­va­ni osa su­ku­pol­vien ket­jua, joka on kaut­ta ai­kain ol­lut te­ke­mi­sis­sä pe­ru­sa­si­oi­den kans­sa ja nii­den ää­rel­lä.

Raa­ma­tun luo­mis­ker­to­muk­ses­sa ih­mi­sel­le an­net­tiin teh­tä­vä: vil­je­le ja var­je­le maa­ta. Jär­jes­tys on juu­ri tuo: vil­je­le ja var­je­le. Juk­ka Kuop­pa­mä­en mo­nis­ta hy­vis­tä lau­luis­ta nou­see mie­lee­ni eri­tyi­ses­ti Dan­nyn ja Ai­ka­mies­ten esit­tä­mä ”Tämä tai­vas, tämä maa”. Se ki­teyt­tää nos­tal­gi­ses­ti meil­le suo­ma­lai­sil­le tär­ke­ät asi­at: ”Tämä tai­vas, tämä maa, sil­lä ar­voa on py­sy­vää. Tämä tai­vas, tämä maa, se su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le jää”.