Kaksi miestä järvellä

sii­nä he taas ovat, tu­tun jär­ven ran­nal­la
ovat ol­leet jo yli vii­den­kym­me­nen vuo­den ajan
as­te­le­vat ve­neen luo, tut­tuun paik­kaan, jär­ven pou­ka­maan
työn­tä­vät ve­neen ve­sil­le, toi­nen aset­tuu sou­ta­jan pai­kal­le, toi­nen is­tah­taa pe­rä­tuh­dil­le
jär­ven pin­ta tyy­ni, hil­jai­suus, mitä nyt vene ja ai­ro­jen lois­ke saa ve­den pin­nan vä­rei­le­mään
kau­em­pa­na näyt­tää yk­si­näi­nen jout­sen uis­ken­te­le­van, ha­lu­aa il­mei­ses­ti omaa rau­haa het­kek­si per­heen pa­ris­ta
ys­tä­vääm­me lok­kia ei näy, on mei­tä usein odot­ta­nut sär­kien toi­vos­sa, joi­ta on saa­nut­kin
ran­nan puut al­ka­vat kel­las­tua, ul­pu­kan ja lum­peen leh­det mä­tä­ne­vät, rus­ka te­kee tu­lo­aan
mie­het jut­te­le­vat nii­tä näi­tä, jak­sa­vat yhä ihail­la kau­nis­ta jär­veä, sen puh­das­ta vet­tä
saa­pu­vat ruo­hi­kon reu­naan, ko­ke­vat ka­tis­kat
ah­ve­nia, nis­kat kör­mys­sä, muu­ta­ma hau­ki,
pie­nem­män pääs­tä­vät kas­va­maan
sou­ta­vat ran­taan, lie­vä hai­keus aja­tuk­sis­sa, kau­nis kesä pian vain muis­to­jen kul­taa­mi­na
luon­to al­kaa ui­nua, ot­taa syk­syä vas­taan
vie­lä ei kui­ten­kaan ve­net­tä kään­ne­tä
sen ai­ka tu­lee, kun jär­vi al­kaa ve­täy­tyä riit­tee­seen
an­ta­vat het­ken vie­lä sie­lun ja mie­len le­vä­tä, maa­il­man myl­ler­ryk­set unoh­ta­en
Au­re­jär­vi, kau­no­kai­nen, ys­tä­väm­me, olem­me jär­ves­sä­si ui­neet, sou­del­leet, ka­las­ta­neet, ran­noil­la­si mak­ka­raa pais­ta­neet
mitä oli­si elä­mä ol­lut il­man si­nua, saa­ri­neen, lah­ti­neen, nie­mi­neen, sinä, joka ke­väi­sin jäi­den läh­det­tyä, olet ilol­la ot­ta­nut mei­dät jär­ve­si iha­naan sy­lei­lyyn
is­tu­vat vie­lä ki­vil­lä kii­reet­tö­mi­nä, van­han uit­to­pai­kan koh­dal­la, jo­hon en­nen van­haan tuk­ki­lau­tat, uit­toa var­ten ajet­tiin, muis­te­le­vat vel­jek­set
nou­se­vat ylös, ei maar, kait se on läh­det­tä­vä, tuu­maa­vat he
kak­si mies­tä

Pikkukisu Vilma on poissa

Sain si­nut ys­tä­vil­tä­ni Ma­til­ta ja Jaa­nal­ta löy­tö­kis­sa­na olit pik­ku­kar­va­pal­lo, lu­mou­duin si­nuun koko sy­dä­mel­lä­ni, otit mi­nut emok­se­si.

Surullinen runon ja suven päivä

kun­tam­me kir­kon­ky­län kou­lu pu­re­taan
kou­lu, jos­sa ai­ka­naan pie­net op­pi­laat kas­toi­vat ky­nän mus­te­pul­loon
opet­te­li­vat lu­ke­maan ja kir­joit­ta­maan
ku­ten Ei­no Lei­no ai­ka­naan oman kun­tan­sa kou­lus­sa
in­to oli kova luo­da si­vis­tys­tä ja op­pia maam­me, joka kolk­kaan
pui­ta kaa­det­tiin, hir­siä veis­tet­tiin
tal­koil­la teh­tiin, vaik­ka ko­deis­sa oli puu­tet­ta jo­ka­päi­väi­ses­tä lei­väs­tä
ym­mär­ret­tiin nuo­ren kan­sa­kun­nan nou­sun mer­ki­tyk­sen ole­van
las­ten ja nuor­ten kou­lu­tuk­ses­sa

Katto

Isän­tä soit­ti kah­del­le ka­ve­ril­le, tääl­lä on hätä, tul­kaa jut­tu­sil­le,
pi­haan ajoi­vat, sii­nä sit­ten mie­tit­tiin, mi­ten kat­to kor­jat­tai­siin.
Mene ja tie­dä sa­noi nu­rem­pi mies, ei­kö­hän se sii­tä toi­nen tuu­mis­ke­li.

Kaiku (nuoruuden muistoja)

Ko­ta­las­ta Sy­vä­sal­men kaut­ta sou­te­lin,
ala­ve­sil­le Laa­lo­kal­le suun­ta­sin.
Kier­sin Pie­nen Haa­pa­saa­ren, uis­ti­met vi­ri­tin.
Ve­neen toi­sel­la puo­lel­la Ra­pa­lan vaap­pua ve­te­lin,
vas­tak­kai­sel­la Kuu­sa­mon pro­fes­so­ria uit­te­lin.

Ei huvita

il­ma lauh­tu­nut
hyvä ai­ka vie­dä ma­tot ulos
sii­vo­ta kämp­pä ka­tos­ta lat­ti­aan
ei vaan hu­vi­ta
jos sit­ten jos­kus myö­hem­min
pa­rem­mal­la ajal­la
mil­loin se on
pa­rem­pi ai­ka
kuka tie­tää

Runo | Kyläilykahvila 30 vuotta

Kah­vi­la on ol­lut tau­ko­paik­ka var­sin oi­va,
mo­nes­ti on pai­kal­la ol­lut myös hen­ki­lö kau­niis­ti mu­si­soi­va.

kuvituskuva

Kalastuskertomus 60-luvulta

kuvituskuva

kuvituskuva

Vi­ron­kos­ken su­van­nos­ta, Ko­ta­lan myl­ly­ran­nas­ta läh­din sou­ta­en ka­las­ta­maan.
Vene li­pui myö­tä­vir­taan, luo­don ohi Kuu­man­ki­ven kal­li­oi­den ku­pee­seen.
Tie­sin siel­lä säy­nä­vien elel­leen.
Käy­tin mato-on­kea, het­kes­sä pul­lea säy­nä­vä tä­ri­syt­ti paat­tia.

Rannalla

Vanha mies kapakassa

Join la­sil­li­sen, join toi­sen­kin,
li­sää­kin vie­lä ti­la­sin.
Tyh­jin sil­min kat­se­lin,
elet­tyä elä­mää­ni muis­te­lin.

Raivaajat

Käsi van­ha jo herk­kä­nä ha­pui­lee
vaan kat­se on tyy­ni, kir­kas ja sees.
Kun ker­too hän päi­vis­tä raa­ta­jan
tuon kas­kien kor­pien kaa­ta­jan.

Isä ja poika

he­rään nau­ruun,
    ki­ka­tuk­seen
olet val­veil­la
    iha­na poi­ka­ni
   ojen­nat kä­si­ä­si häk­ki­sän­gyn reu­nal­la
otan si­nut sy­lii­ni
    vie­ree­ni sän­gyl­le
köm­mit pääl­le­ni
  pik­ku kä­sil­lä­si kos­ket­te­let kas­vo­ja­ni
nou­sem­me ylös hil­jaa
  äi­ti saa jää­dä nuk­ku­maan
vaih­dan vai­pan
  is­tu­tan syöt­tö­tuo­liin
lai­tan kah­vin tip­pu­maan
    avaan keit­ti­ön ver­hot
  sii­nä me olem­me kah­den
isä ja ra­kas poi­ka­ni
   val­mii­na päi­vän as­ka­rei­hin
  aa­mu­au­rin­gon pil­kis­tä­es­sä
pil­ven reu­nal­ta

Syksyn sipuli

Syk­syn si­pu­li sil­mät kir­kas­taa,
syk­syn si­pu­li kun­toa nos­taa,
syk­syn si­pu­li mie­len avar­taa
ja tal­veen tie­tä avaa.

Minun elämäni

hu­ma­nis­ti­na, rau­han sa­nan­saat­ta­ja­na
koh­taan, louk­kauk­sia, her­jauk­sia
herk­kyy­den het­ki­nä ky­syn, mik­si täy­tyy sa­tut­taa toi­sen si­sin­tä?
kun­nes ym­mär­rän ih­mis­ten pa­ha­no­lon
koh­dis­tu­van ih­mi­seen, mi­nuun, joka vä­lit­tää
ja­ka­en hei­dän tus­kan­sa

Synttäriruno

Meil­lä isän­tä on Heik­ki, hän vuo­sia täyt­tää.
Par­hais­sa vaat­teis­sa nuo­rel­ta näyt­tää,
val­koi­nen pai­ta ja präs­sä­tyt hou­sut
muu­ta ei puu­tu kuin naa­mas­ta meik­ki.

Äidin rakkaus

Lap­suu­den ajan muis­tot ovat kuin kaa­ri­sil­ta elä­mäs­säm­me
kan­ta­en, suo­ja­ten, tur­va­ten mei­tä elä­män ula­pal­la

Virrat Virroilla Virtolainen

Sana, joka tai­puu iin huo­nos­ti ul­ko­paik­ka­kun­ta­lai­sen suu­hun,
Mut­ta, en­täs it­se Vir­to­lai­nen?
Tämä Hä­mä­läi­nen jän­kä­met­sien asu­kas,
Mik­si­kä on muut­tu­nut ajois­ta ai­kai­sis­ta?
Mai­neis­ta men­neis­tä, Tämä Ki­tu­sen Mar­tin jäl­ke­läi­nen?
Vil­kais­taan­pa yh­des­sä Si­nua Vir­to­lai­nen,
mitä teit en­nen ja mitä tä­nään

Paljon onnea kaikille maailman naisille

Oi te si­säis­tä lu­moa heh­ku­vat nai­set
kuin­ka ra­kas­tan­kaan tei­dän
roh­keut­tan­ne, us­kal­lus­ta
ja­kaa läm­pöä ja rak­kaut­ta
meil­le hor­ju­vil­le
it­se­tun­tom­me ka­dot­ta­neil­le
lä­hei­sil­le, kau­as maa­il­maan ää­riin

Lapsenuskoinen

olet lap­se­nus­koi­nen
ajat­te­let sen ole­van hyve
ole­mal­la avoin, re­hel­li­nen
ku­vit­te­let an­ta­va­si esi­mer­kin voi­min
elä­män kan­ta­vuu­del­le poh­jan
mak­sat­ko kui­ten­kin lii­an ko­vaa hin­taa
luot­ta­mal­la mui­den ole­van kal­tai­si­a­si
us­kot­ko to­del­la
hy­vyy­den voit­ta­van pa­han?
mitä muu­ta voit, kuin ol­la lap­se­nus­koi­nen
näyt­tää oma­na it­se­nä­si ole­va­si
oi­keu­den­mu­kai­suu­den puo­lel­la
vaik­ka si­nua tö­nit­täi­siin
sol­vat­tai­siin tai syr­jit­täi­siin

Hiljaisuus

Riko hil­jai­suus, tuo ah­dis­ta­va ja tu­kah­dut­ta­va hil­jai­suus. Au­kai­se su­run ver­so, sa­tii­ni­nen ver­ho.
Kysy tai edes sano jo­tain.

Runo | Sinun elämäsi

Runo | Aivojumpan askeleita

Runo | Kuka hän oli

ta­paan ky­läl­lä tu­tun
alam­me ju­tel­la
mie­tin sa­mal­la, mikä hä­nen ni­men­sä on?
kuun­te­len hän­tä
myös oma suu­ni käy
sa­mal­la kun ai­vo­ni te­ke­vät työ­tä miet­tien
mil­lä kir­jai­mel­la etu­ni­mi al­kaa
absd, käyn aak­ko­set läpi ei tule mie­leen
ky­syn­kö ni­meä
en keh­taa, louk­kaan­tuu pian
jut­te­lem­me vie­lä to­vin
sit­ten sa­nom­me hy­vät voin­nit
näh­dään taas

Runo | Enkö kertonut sinulle?

En­kö ker­to­nut si­nul­le mil­loin­kaan,
mi­ten pal­jon mer­kit­sit –
kun sain elä­män­lie­kin ar­vok­kaan,
kun mi­nut syn­ny­tit.