Ajan­koh­dan teks­teis­sä Jee­sus opet­taa, et­tä Ju­ma­laan us­ko­van ih­mi­sen ei tar­vit­se kan­taa huol­ta ja mur­het­ta kai­kes­ta. 

Ker­to­mus Lau­pi­aas­ta sa­ma­ri­a­lai­ses­ta on yk­si Jee­suk­sen tun­ne­tuim­mis­ta ver­tauk­sis­ta. Se al­kaa lai­no­pet­ta­jan ky­sy­myk­sel­lä: "Kuka on mi­nun lä­him­mäi­se­ni?" Ky­sy­mys ei ole vain te­o­reet­ti­nen – se on sy­väs­ti in­hi­mil­li­nen. Me kaik­ki ha­lu­am­me tie­tää, ke­nes­tä mei­dän kuu­luu vä­lit­tää, ke­nel­le mei­dän tu­li­si ojen­taa kä­tem­me.

Raa­ma­tun lau­lu- ja ru­kous­kir­ja on Psal­mit. Osa Psal­mien sa­noi­tuk­sis­ta on laa­dit­tu jo en­nen kir­joi­tus­tai­don syn­ty­mis­tä. Mah­dol­li­ses­ti kan­sa lau­loi jo erä­maa­va­el­luk­sen ai­ka­na Egyp­tis­tä lu­vat­tuun maa­han kul­kies­saan, on­han Psal­meis­sa Moo­sek­sen ru­kous Ps 90:1 ”Her­ra, sinä olet mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen”.

Kun ke­sän läm­pö väis­tyy ja luon­to al­kaa pu­keu­tua rus­kan sä­vyi­hin, syk­sy tuo mu­ka­naan muu­tok­sen, joka tun­tuu niin il­mas­sa kuin ar­jes­sa. Päi­vät ly­he­ne­vät, tuu­li tuo kir­peyt­tä ja pui­den leh­det vaih­ta­vat vih­re­än­sä kel­tai­seen, orans­siin ja pu­nai­seen. Eri­tyi­ses­ti lap­sil­le ja nuo­ril­le syk­sy mer­kit­see uu­den al­kua – kou­lu­tien jat­ku­mis­ta, har­ras­tus­ten käyn­nis­ty­mis­tä ja kas­vun het­kiä.

Ny­kyi­nen tie­to­tek­niik­ka tun­tuu lä­hes lu­ke­van aja­tuk­sia. Kun on aja­tel­lut jo­tain, mitä tar­vit­see, tu­lee heti kän­nyk­kään asi­aan liit­ty­viä mai­nok­sia. Voi ol­la, et­tä on va­hin­gos­sa aja­tel­lut ää­neen. Aja­tus­ten­lu­ku voi­si sil­ti ol­la mo­nes­ti tar­peen: Jos pie­nen lap­sen äi­ti ky­ke­ni­si lu­ke­maan it­ke­vän lap­sen aja­tuk­sia, hän voi­si pal­jon pa­rem­min ym­mär­tää ja aut­taa. Lap­sel­la oli­si pal­jon tur­val­li­sem­paa.

Tä­män ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Luuk. 16:1–9) Jee­sus ker­too ope­tus­lap­sil­leen ta­ri­nan epä­re­hel­li­ses­tä ta­lou­den­hoi­ta­jas­ta, joka tuh­la­si isän­tän­sä omai­suut­ta. Kun ta­lou­den­hoi­ta­ja jäi kiin­ni te­os­taan ja tie­si saa­van­sa pot­kut, hän ei ka­tu­nut, vaan jat­koi vil­pil­lis­tä toi­min­taan­sa. Lo­puk­si hä­nen ove­luut­taan ke­hut­tiin sii­tä, et­tä hän täl­lä ta­voin pys­tyi vält­tä­mään tu­ka­lan ti­lan­teen. Hä­nen te­ke­mään­sä vää­ryyt­tä ei suin­kaan ke­hut­tu tai ylis­tet­ty, vaan sitä kuin­ka ak­tii­vi­ses­ti hän toi­mi ti­lan­tees­sa kuin ti­lan­tees­sa.

Jos­kus pyy­sin Ju­ma­lal­ta, et­tä sai­sin­ko elää 85 vuo­den ikään, kos­ka ha­lu­sin näh­dä nel­jän­nen su­ku­pol­ven lap­set. Kii­tos Ju­ma­lal­le, hän vas­ta­si pyyn­töö­ni.

”Tei­dän van­huu­ten­ne as­ti minä olen sama, ha­maan har­maan­tu­mi­seen­ne saak­ka minä kan­nan; niin minä olen teh­nyt, ja vas­te­des­kin minä nos­tan, minä kan­nan ja pe­las­tan” Jes. 46:4.

Lu­mi­vaa­ra­lai­set oli­vat eh­ti­neet kuul­la Ju­ma­lan sa­naa omas­sa kir­kos­saan vain va­jaat kym­me­nen vuot­ta, kun hei­dän elä­män­sä mul­lis­tui pe­rin­poh­jin. En­sin so­dan raa­ka jy­li­nä hil­je­ni ja an­ka­rat rau­ha­neh­dot sat­tui­vat ki­pe­äs­ti, kun ne piti niel­lä ky­se­le­mät­tä. Sit­ten tuli lo­pul­li­nen läh­tö tun­te­mat­to­maan, ja kirk­ko jäi si­joil­leen Rok­ka­pa­ta-mä­el­le Ku­mo­lan ky­lään.

Ra­ken­tu­kaa it­se­kin elä­vi­nä ki­vi­nä hen­gel­li­sek­si huo­neek­si, py­häk­si pa­pis­tok­si, uh­ra­tak­sen­ne hen­gel­li­siä uh­re­ja, jot­ka Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta ovat Ju­ma­lal­le mie­lui­sia. 1. Pie­ta­rin kir­je 2:5 (RK)

Ai­ka­kau­det ovat ku­lu­neet. Koko ajan ele­tään uut­ta ai­kaa eteen­päin. Muu­tok­sia ta­pah­tuu kaik­ki­al­la no­pe­as­ti ja jos­kus hi­taas­ti, ne ovat näh­tä­vis­sä. To­det­ta­vis­sa on, et­tä juu­ri äs­ken ol­lut ai­ka­jak­so on men­nyt ohi.

”Sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka on tul­lut et­si­mään ja pe­las­ta­maan sitä, mikä ka­don­nut on.” (Luuk. 19:10) Täl­lai­nen Jee­sus oli Raa­ma­tun mu­kaan en­nen ja sel­lai­nen hän on yhä. Kei­tä koh­taan Kris­tus on ar­mol­li­nen? Jee­sus on heik­ko­jen, sai­rai­den ja syn­tis­ten ys­tä­vä. Jee­sus on hyvä Pai­men, joka pi­tää huol­ta lau­man­sa hei­koim­mis­ta jä­se­nis­tä.

Raa­ma­tun ker­to­muk­sis­ta Jee­suk­sen ver­tauk­set ovat siel­tä jä­ri­syt­tä­vim­mäs­tä pääs­tä. En­si sun­nun­tain teks­tis­sä Jee­sus ker­too mie­hes­tä, joka jär­jes­ti juh­lat. En­sin ol­tiin in­nos­tu­nei­ta sii­tä, et­tä sai kut­sun juh­liin. Mut­ta kun H-het­ki lä­hes­tyi, kut­su­tut kek­si­vät mo­nen­lai­sia ve­ruk­kei­ta, mik­si ei­vät aio tul­la pai­kal­le. Sui­vaan­tu­nut isän­tä käs­ki haa­lia juh­la­vä­keä mis­tä ta­han­sa, kun­nes jo­kai­nen tuo­li pi­to­pöy­däs­sä oli­si täyn­nä.

”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka

Tu­li­han se kesä tä­nä­kin vuon­na, vaik­ka an­toi odot­taa it­se­ään. Nyt on läm­min­tä ja au­rin­koa. Sa­de­kin on tul­lut ajal­laan. Sää­tie­to­jen kat­se­lu ja kuun­te­lu on tär­ke­ää mo­nel­le, täy­tyy tie­tää kos­ka on pou­taa. Läm­min­tä ja au­rin­kois­ta ke­sää me kaik­ki odo­tam­me, mut­ta sa­det­ta­kin luon­to kai­paa. Meil­lä on odo­tuk­sia ke­säl­le, mo­nen­lai­sia. Joku kai­paa mat­kus­te­lua, toi­nen hil­jais­ta eloa luon­non rau­has­sa, joil­le­kin on lu­vas­sa juh­lia ja ai­na joku jou­tuu viet­tä­mään ke­sää yk­si­näi­syy­des­sä. On mon­ta ta­paa ke­sän­viet­toon ja va­lin­taa on pal­jon.

Mi­nul­la on vah­va muis­to ja mie­li­ku­va yli 50 vuo­den ta­kaa, kun huo­ma­sin ke­väi­se­nä päi­vä­nä, mi­ten voi­kuk­ka oli kas­va­nut as­fal­tin läpi ja ka­san­nut as­fal­tin kas­vin ym­pä­ril­le. Muis­tan ko­ke­nee­ni, et­tä nä­ke­mä­ni meni ns. tun­tei­siin, kun koin omas­sa mie­les­sä­ni elä­män ra­jun voi­man, hen­nos­sa ku­kas­sa.

Kun en­sim­mäi­sen ker­ran saar­na­sin he­la­tors­tai­na 19 vuot­ta sit­ten, en ol­lut ko­vin opil­li­sis­sa tun­nel­mis­sa. Näin sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä olin edel­li­set vuo­det yrit­tä­nyt sel­vit­tää it­sel­le­ni, mis­tä kris­til­li­ses­sä us­kos­sa on kyse.

Hei­dät kaik­ki val­ta­si häm­mäs­tys, ja he ylis­ti­vät Ju­ma­laa. Pe­lon val­las­sa he sa­noi­vat: ”Olem­me tä­nään näh­neet jo­ta­kin us­ko­ma­ton­ta.” Luuk­kaan evan­ke­liu­mi 5:26 (RK)

Ker­ron vä­hän omas­ta äi­dis­tä­ni. Jos­kus ih­met­te­len mi­ten hän pys­tyi meis­tä huo­leh­ti­maan, kun meil­lä oli vain pie­ni mök­ki ja isäm­me oli so­das­sa 5 vuot­ta. Nel­jä en­sim­mäis­tä las­ta syn­tyi­vät so­dan ai­ka­na. En­sim­mäi­si­nä syn­nyim­me kak­sois­vel­je­ni ja minä 1940.

En­si pyhä on Val­kois­ten vaat­tei­den sun­nun­tai. Nimi kan­tau­tuu ajal­ta, jol­loin ko­ko­nai­sia ky­liä kään­tyi kris­ti­nus­koon. Kas­teet toi­mi­tet­tiin pää­si­äi­syö­nä ja kas­te­tut kan­toi­vat val­koi­sia kas­te­pu­ku­jaan koko vii­kon to­dis­tuk­se­na täs­tä toi­mi­tuk­ses­ta.

Ny­kyi­nen tie­to­tek­niik­ka tun­tuu lä­hes lu­ke­van aja­tuk­sia. Kun on aja­tel­lut jo­tain, mitä tar­vit­see, tu­lee heti kän­nyk­kään asi­aan liit­ty­viä mai­nok­sia. Voi ol­la, et­tä on va­hin­gos­sa aja­tel­lut ää­neen. Aja­tus­ten­lu­ku voi­si sil­ti ol­la mo­nes­ti tar­peen: Jos pie­nen lap­sen äi­ti ky­ke­ni­si lu­ke­maan it­ke­vän lap­sen aja­tuk­sia, hän voi­si pal­jon pa­rem­min ym­mär­tää ja aut­taa. Lap­sel­la oli­si pal­jon tur­val­li­sem­paa.

Tu­le­va sun­nun­tai on pal­mu­sun­nun­tai. Vir­po­mi­nen kuu­luu mo­nien per­hei­den pe­rin­tei­siin tuo­na päi­vä­nä. It­sel­le­ni pal­mu­sun­nun­tai­na vir­po­mi­nen on ai­na tun­tu­nut hiu­kan eri­koi­sel­ta, kun kes­ki­poh­ja­lai­se­na sitä on tot­tu­nut, et­tä vas­ta lan­ka­lau­an­tai­na vir­vo­taan. Joka ta­pauk­ses­sa vir­po­mi­sen juu­ret ovat raa­ma­tul­li­set. Pal­mu­sun­nun­tain Raa­ma­tun ker­to­muk­ses­sa Jee­sus rat­sas­ti aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin ja hä­nen eteen­sä hei­tel­tiin pal­mu­nok­sia. Vä­ki­jouk­ko huu­si: ”Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä, Is­ra­e­lin ku­nin­gas!” (Joh. 12: 13). Tie­dät­kö mitä hoo­si­an­na tar­koit­taa? Se on hep­re­aa ja mer­kit­see: au­ta, pe­las­ta.

Vii­me ai­koi­na on elä­män meno muut­tu­nut lä­hes koko maa­il­mas­sa. Muu­tos­ten ai­ka, joka tuo tul­les­saan mo­nen­lais­ta, jopa yl­lät­tä­vää­kin. Ai­ka­naan kir­jai­li­ja sa­noi vie­lä­kin paik­kan­sa­pi­tä­väs­ti, et­tä ”Niin muut­tuu maa­il­ma Es­ko­se­ni”. 

Tyh­jää lei­pä­hyl­lyä tui­jot­ta­es­sa is­kee ih­me­tys: mi­hin kaik­ki lei­pä on hä­vin­nyt? No on­han siel­lä vie­lä jo­tain höt­töi­siä tuon­ti­lei­piä jäl­jel­lä, mut­ta ne ei­vät kor­vaa sitä "oi­ke­aa" lei­pää, jos­ta saa ruis­ta ran­tee­seen! Ja mi­ten kai­paan­kaan sitä tuo­ret­ta ja tuok­su­vaa vas­ta­pais­tet­tua lei­pää, jota Uk­rai­nas­sa os­tin ka­dun­var­ren lei­pä­ko­jus­ta!

”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” (Jee­sus) Joh 4:14

”Jos sul­la on lii­kaa, täyn­nä kä­det ja pää, ai­van lii­kaa me­ne­tet­tä­vää”. Kuu­los­taa­ko Mus­ti ja Hyvä Vai­nu -yh­ty­een teks­ti tu­tul­ta? Elä­mäl­lä on ta­pa­na täyt­tyä mo­nen­lai­sil­la asi­oil­la, jois­ta ai­na­kin osa tun­tuu ai­na­kin ajoit­tain lii­al­ta.

Mat­teus 11: 28–30 »Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von. Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von. Mi­nun ikee­ni on hyvä kan­taa ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­vyt.»