Nä­em­me mo­nen­lai­sia ku­via ja merk­ke­jä, jot­ka il­mai­se­vat kan­nat­ta­jien­sa ”sy­dä­men aja­tuk­sia”. Nuo mer­kit ja ku­vat ker­to­vat mel­ko pal­jon, sii­tä mikä on heil­le tär­ke­ää.  

Vie­täm­me par­hail­laan paas­to­nai­kaa. Tu­le­va­na sun­nun­tai­na on Pal­mu­sun­nun­tai ja olem­me kul­ke­mas­sa koh­ti pää­si­äis­tä. Pää­si­äi­sa­jan ta­pah­tu­mien suu­ri sa­no­ma on se, et­tä Ju­ma­la tu­lee luok­sem­me, mei­dän rin­nal­lem­me Va­pah­ta­jan Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta. 

Minä sa­non: ”Oli­si­pa mi­nul­la sii­vet, niin len­täi­sin pois kuin kyyh­ky­nen le­po­paik­kaan.” (Daa­vid) Psal­mi 55:7 (RK)

En­si sun­nun­tai­na pu­hum­me lei­väs­tä, on lei­pä­sun­nun­tai. Jee­sus pu­hui kan­sal­le pal­jon ver­taus­ku­vin. Näin hän toi asi­an­sa pa­rem­min ym­mär­ret­tä­väk­si pu­hu­mal­la meil­le tu­tuis­ta asi­ois­ta. Kun Jee­sus pu­hui lei­väs­tä hän ei tar­koit­ta­nut sitä lei­pää, mitä me syöm­me ate­ri­al­la näl­kääm­me. Hän pu­hui elä­män lei­väs­tä. Jee­sus sa­noi: ”Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan ” (Joh. 6:35).

Hil­jat­tain käy­mäs­sä­ni kes­kus­te­lus­sa ys­tä­vä­ni to­te­si suun­nil­leen näin: ”Ei­kö Jee­suk­sen elä­mä ole tii­vis­tet­ty­nä kir­joi­tet­tu­na Mat­teuk­sen, Mar­kuk­sen, Luuk­kaan ja Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mei­hin? Jee­suk­sen ope­tuk­sen ydin oli ja on lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen – sekä sen ym­mär­tä­mi­nen, mitä hän tar­koit­ti sa­no­es­saan: ‘Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä.’”

Las­ki­ai­nen on kan­san­pe­rin­tees­sä hy­vän ruo­an ja mä­en­las­kun päi­vä. Mo­lem­mat liit­ty­vät paas­toon las­keu­tu­mi­seen, paas­ton al­ka­mi­seen. Tuh­ka­kes­ki­viik­ko aloit­taa var­si­nai­sen paas­ton. Paas­ton pi­tuus on 40 päi­vää, se päät­tyy pää­si­äis­sun­nun­tai­hin. Paas­to­päi­vien lu­ku­mää­rä liit­tyy Jee­suk­sen 40 päi­vän paas­toon au­ti­o­maas­sa en­nen jul­ki­sen toi­min­tan­sa aloit­ta­mis­ta. Sun­nun­tait ei­vät ole paas­to­päi­viä.  

”Tämä Jee­sus, joka otet­tiin luo­tan­ne tai­vaa­seen, tu­lee ta­kai­sin sa­mal­la ta­voin kuin te näit­te hä­nen tai­vaa­seen me­ne­vän.”

Ys­tä­vän­päi­vä nä­kyy hel­mi­kuus­sa kaup­po­jen hyl­lyil­lä ja so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa sy­dä­min ja ter­veh­dyk­sin.

Lap­suu­des­sa­ni kou­luis­sa ope­tet­tiin tun­te­maan mo­nen­lai­sia Suo­men merk­ki­hen­ki­löi­tä, ja tie­tys­ti myös Ru­ne­ber­gis­tä­kin jo­tain opim­me.

Hän tie­tää kai­ken, ihan kai­ken. Hän tun­tee men­nei­syy­te­ni ja ny­ky­het­ken. Se on häm­men­tä­vää, eh­kä hie­man pe­lot­ta­vaa­kin. Mut­ta se on myös ää­rim­mäi­sen va­paut­ta­vaa. Mi­nun ei tar­vit­se esit­tää, pei­tel­lä tai va­leh­del­la hä­nen edes­sään.

”Ano­kaa, niin teil­le an­ne­taan. Et­si­kää, niin te löy­dät­te. Kol­kut­ta­kaa, niin teil­le ava­taan. Sil­lä jo­kai­nen ano­va saa, et­si­vä löy­tää ja kol­kut­ta­val­le ava­taan.” (Jee­sus), Mat­teuk­sen evan­ke­liu­mi 7:7,8 (RK)

Ajan­koh­dan teks­teis­sä Jee­sus kut­suu ih­mi­siä nä­ke­mään Ju­ma­lan suu­ria te­ko­ja. Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mis­sa (4:5–26) hän koh­taa elä­mäs­sään mo­nin ta­voin pet­ty­neen ja sär­ky­neen ih­mi­sen. Mat­kal­laan Sa­ma­ri­an kau­pun­kiin Jee­sus on kai­vol­la le­väh­tä­mäs­sä. Sa­maan ai­kaan kai­vol­le tu­lee nai­nen ha­ke­maan vet­tä. Hän tu­lee sin­ne kes­kel­lä päi­vää, kuu­mim­paan ai­kaan. Ajan­koh­ta ker­too sii­tä, et­tä hän ei ha­lua koh­da­ta mui­ta ih­mi­siä ja hei­dän ar­vos­te­lu­aan. 

Olem­me jäl­leen saa­neet al­kaa uu­den vuo­den. Men­nyt vuo­si on ku­lu­nut ja jää­nyt his­to­ri­aan. Sitä voi muis­tel­la ja aja­tuk­sis­saan ar­vi­oi­da, et­tä to­teu­tui­ko toi­veet. Ai­ka kii­rii no­pe­as­ti ja ha­vain­to, et­tä vuo­si­kym­me­net ovat jää­neet taak­se. 

Syys­kau­del­la alan et­siä kaup­po­jen hyl­lyil­tä seu­raa­van vuo­den Yli­o­pis­ton al­ma­nak­kaa. Muut­tu­ma­ton ul­ko­a­su ja kel­tai­nen kan­si te­ke­vät sii­tä hel­pos­ti ha­vait­ta­van. Va­ki­tui­sen os­to­pai­kan puut­tu­es­sa teen vuo­sit­tain joka ker­ta uu­den löy­tö­ret­ken ja iloi­sen han­kin­ta­pää­tök­sen.

"Hän tuli omien­sa tykö, ja hä­nen oman­sa ei­vät ot­ta­neet hän­tä vas­taan.  Mut­ta kai­kil­le, jot­ka ot­ti­vat hä­net vas­taan, hän an­toi voi­man tul­la Ju­ma­lan lap­sik­si, niil­le, jot­ka us­ko­vat hä­nen ni­meen­sä. Joh. 1:11-12

Te­le­vi­si­os­sa haas­ta­tel­tiin Duud­so­nei­ta. Yh­del­tä heis­tä ky­syt­tiin, us­koo­ko hän Ju­ma­laan, hän kun oli ol­lut ri­pa­ril­la iso­se­na­kin. Kyl­lä, las­ten kans­sa ru­koil­laan il­ta­ru­kous­ta. Kyl­lä, hän us­koo jo­hon­kin kor­ke­am­paan voi­maan.

Sana Ad­vent­ti mer­kit­see ”Her­ran tu­le­mis­ta”. Mi­hin val­mis­tau­dum­me Ad­ven­tin ai­ka­na ja mitä odo­tam­me Hä­nel­tä?

Ih­mi­nen on luot­ta­muk­sen ja epäi­lyk­sen so­ta­tan­ner. Pie­nel­lä lap­sel­la on vah­va luot­ta­mus sii­hen, et­tei ku­kaan voi tah­toa hä­nel­le mi­tään pa­haa. Mut­ta niin in­nos­ta­vaa kuin mat­ka kas­vun po­lul­la on­kin, se myös rii­suu il­luu­si­ois­ta. Jos­kus hy­vin­kin an­ka­ral­la kä­del­lä. Epäi­lys ra­ken­taa mie­leen sil­lan­pää­a­se­man.

En­si sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä Mat­teus 25:1–13 Jee­sus ker­too ver­tauk­sen ope­tus­lap­sil­leen kym­me­nes­tä mor­sius­nei­dos­ta. Ver­taus päät­tyy sa­noi­hin, ”Val­vo­kaa siis, sil­lä te et­te tie­dä päi­vää et­te­kä het­keä.”

Kun Jee­sus oli Ka­per­nau­mis­sa, talo täyt­tyi ih­mi­sis­tä. Nel­jä mies­tä kan­toi hal­vaan­tu­nut­ta ys­tä­vään­sä pai­kal­le, mut­ta vä­ki­jou­kon vuok­si he ei­vät pääs­seet si­sään. He ava­si­vat ka­ton ja las­ki­vat sai­raan alas Jee­suk­sen eteen. 

Mel­kein 20 vuot­ta sit­ten os­tin Tu­rus­ta Maa­ta Nä­ky­vis­sä -fes­ta­reil­ta ran­nek­keen, jos­sa oli kir­jai­met WWJD. Kir­jai­met tu­le­vat sa­nois­ta what would Je­sus do, mitä Jee­sus te­ki­si? Tuo ky­sy­mys on pu­hu­tel­lut mi­nua kaik­ki nämä vuo­det. Elä­män pie­nis­sä ja isois­sa va­lin­nois­sa, ih­mi­siä koh­da­tes­sa ja pää­tök­siä teh­des­sä olen pyr­ki­nyt pa­laut­ta­maan mie­lee­ni tuon ky­sy­myk­sen. 

Jee­sus vas­ta­si tä­hän ky­sy­myk­seen hä­nen ai­kan­sa kon­teks­tis­sa täy­sin odot­ta­mat­to­mal­la ta­val­la. Hän kut­sui luok­seen lap­sen, aset­ti hä­net ope­tus­las­ten kes­kel­le ja sa­noi: ”To­ti­ses­ti: el­let­te kään­ny ja tule las­ten kal­tai­sik­si, te et­te pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan. Joka nöyr­tyy tä­män lap­sen kal­tai­sek­si, se on suu­rin tai­vas­ten val­ta­kun­nas­sa.” (Matt. 18:3–4) 

Ajan­koh­dan teks­teis­sä Jee­sus opet­taa, et­tä Ju­ma­laan us­ko­van ih­mi­sen ei tar­vit­se kan­taa huol­ta ja mur­het­ta kai­kes­ta. 

Ker­to­mus Lau­pi­aas­ta sa­ma­ri­a­lai­ses­ta on yk­si Jee­suk­sen tun­ne­tuim­mis­ta ver­tauk­sis­ta. Se al­kaa lai­no­pet­ta­jan ky­sy­myk­sel­lä: "Kuka on mi­nun lä­him­mäi­se­ni?" Ky­sy­mys ei ole vain te­o­reet­ti­nen – se on sy­väs­ti in­hi­mil­li­nen. Me kaik­ki ha­lu­am­me tie­tää, ke­nes­tä mei­dän kuu­luu vä­lit­tää, ke­nel­le mei­dän tu­li­si ojen­taa kä­tem­me.

Raa­ma­tun lau­lu- ja ru­kous­kir­ja on Psal­mit. Osa Psal­mien sa­noi­tuk­sis­ta on laa­dit­tu jo en­nen kir­joi­tus­tai­don syn­ty­mis­tä. Mah­dol­li­ses­ti kan­sa lau­loi jo erä­maa­va­el­luk­sen ai­ka­na Egyp­tis­tä lu­vat­tuun maa­han kul­kies­saan, on­han Psal­meis­sa Moo­sek­sen ru­kous Ps 90:1 ”Her­ra, sinä olet mei­dän tur­vam­me pol­ves­ta pol­veen”.