Sun­nun­tai­na 14.8.2016 oli Ruo­ve­den seu­ra­kun­nas­sa juh­la­päi­vä. Tam­pe­reen hiip­pa­kun­nan piis­pa Mat­ti Repo siu­na­si uu­den seu­ra­kun­ta­ta­lon Aa­tok­sen juh­lal­li­sin me­noin käyt­töön ja seu­ra­kun­ta­sa­lis­ta ni­mel­tä Ruo­ve­si-sali tuli vi­ral­li­ses­ti kirk­ko­ti­la. Van­ha seu­ra­kun­ta­ta­lo jou­dut­tiin pur­ka­maan si­säil­ma­on­gel­mien ta­kia.

Mo­net ih­mi­set muut­tu­vat pal­jon, kun van­he­ne­vat. Kyl­lä mi­nä­kin olen muut­tu­nut. Ei­kä ole ol­len­kaan har­vi­nais­ta se, et­tä jois­ta­kin voi tul­la vä­hän kat­ke­ria ja vai­kei­ta­kin. Mut­ta on­nek­si minä olen saa­nut tu­tus­tua oi­kein iha­niin van­huk­siin. Heis­tä yri­tän ot­taa op­pia, ja huo­not asi­at ha­lu­an jät­tää, kos­ka nii­tä miet­ties­sä tu­lee vain paha mie­li.

Jos si­nul­la on us­kol­li­nen ys­tä­vä, si­nul­la on pal­jon. Me kaik­ki tar­vit­sem­me lä­hel­lem­me ys­tä­vän, jo­hon voim­me luot­taa ja joka on ys­tä­väm­me niin hy­vi­nä kuin huo­noi­na het­ki­nä. Myös ilon het­ket on hyvä ja­kaa toi­sen kans­sa. Hä­nen kans­saan, joka ei vä­hek­sy iloa vaan ha­lu­aa iloi­ta mu­ka­na. Su­run ja mur­heen kes­kel­lä us­kol­li­nen ys­tä­vä us­kal­taa tul­la lä­hel­le, tu­kea ja roh­kais­ta. Joka nä­kee va­loa pi­me­äs­sä­kin. Pi­tää kiin­ni sil­loin, kun as­ke­leem­me hor­juu.

Kar­ja­lai­set aa­vis­ti­vat koh­ta­lon­sa ju­han­nuk­sen 1944 tie­noil­la, sil­lä il­mas­sa oli pa­ha­en­tei­siä merk­ke­jä tu­le­vas­ta. Ken­ties lo­pul­li­ses­ta läh­dös­tä uu­den ra­jan taak­se.

Em­me kiin­ni­tä kat­set­tam­me nä­ky­viin vaan nä­ky­mät­tö­miin, sil­lä nä­ky­vät ovat ajal­li­sia mut­ta nä­ky­mät­tö­mät ian­kaik­ki­sia. 2. kir­je ko­rint­ti­lai­sil­le 4:18 (RK)

Evan­ke­lis­ta Mar­kus ker­too (Mark: 10:17-27) kuin­ka Jee­suk­sen pe­rään suo­ras­taan juok­see eräs nuo­ri mies. Ar­von­sa tun­te­va juu­ta­lai­nen ei tuo­hon ai­kaan alen­tu­nut juok­se­maan, mikä ker­toi sii­tä, et­tä mie­hel­lä oli kova tar­ve asi­al­leen: ”Hyvä opet­ta­ja, mitä mi­nun on teh­tä­vä, et­tä pe­ri­sin ian­kaik­ki­sen elä­män?” Jee­sus ky­syy mik­si mies kut­sui tätä ”hy­väk­si” kun vain Ju­ma­la on hyvä. Toki Jee­sus tosi-Ju­ma­la­na ja ih­mi­se­nä tie­si kuka oli, mut­ta hän ikään kuin haas­toi: ”Tie­dät­kö to­del­la ke­nel­le pu­hut?”

Meil­lä on to­tut­tu vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­luun. Mie­len­kiin­to­na on, et­tä mil­lai­nen vaih­tu­va vuo­de­nai­ka täl­lä ker­taa saa­daan. Ylei­ses­ti niis­sä on eri­lai­suut­ta ai­kai­sem­piin. Tu­le­va vuo­de­ai­ka voi vai­kut­taa elä­mään eri­lai­suut­ta. Saat­taa tul­la muu­tok­sia to­tut­tuun elä­män­ryt­miin.

Kesä on mo­nen juh­lan ai­kaa, on val­mis­tu­jai­sia, ke­sä­juh­lia ja tie­ten­kin ju­han­nus. Ju­han­nus Jo­han­nes kas­ta­jan syn­ty­män muis­tok­si vie­tet­tä­vä juh­la. Valo tul­vii kaik­ki­al­la ja luon­to on kau­neim­mil­laan, kas­vien elin­voi­ma on val­ta­va ja kaik­ki tun­tuu niin raik­kaal­ta. It­sel­le­ni se nos­tat­taa kii­tol­li­sen mie­len.

Kak­sois­kan­sa­lai­sel­la on hyvä ti­lai­suus ver­tail­la kah­den kan­sa­lai­suu­den ja val­ti­on etu­ja ja hait­to­ja. Toi­nen val­tio on yleen­sä se, jos­sa ha­lu­ai­si asua. Toi­nen kan­sa­lai­suus on tul­lut olo­suh­tei­den vuok­si ja siel­lä tu­lee enem­män tai vä­hem­män ul­ko­puo­li­nen olo. Ta­val­li­sel­la Suo­men kan­sa­lai­sel­la­kin tu­lee jos­kus sel­lai­nen olo, et­tä on­ko tämä elä­mä pak­ko ol­la niin han­ka­laa ja kuu­lun­ko minä oi­ke­as­taan tän­ne.

Ju­ma­lal­la on va­raa teh­dä huo­no­ja va­lin­to­ja. Hä­nen ei tar­vit­se nyp­piä ru­si­noi­ta pul­las­ta ja et­siä so­ke­ria poh­jal­ta. Ju­ma­la ei nyr­pis­tä ne­nään­sä vaa­ti­mat­to­mil­le ul­ko­a­suil­le ei­kä moi­ti huo­noa ryh­tiä. Ju­ma­lan va­lin­tak­ri­tee­rit ovat ai­van toi­sen­lai­set kuin ih­mis­ten.

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­min luku 21 ker­too ta­pah­tu­man, jos­sa Jee­sus koh­taa it­seen­sä pet­ty­neen Pie­ta­rin, joka oli kiel­tä­nyt Jee­suk­sen pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mis­sa. Jee­sus ei ol­lut hyl­kää­mäs­sä Pie­ta­ria, vaan nos­ta­mas­sa ope­tus­las­ta hä­nen teh­tä­vään­sä Jee­suk­sen to­dis­ta­ja­na ja apos­to­li­na. Tuon kes­kus­te­lun lo­puk­si Jee­sus sa­noo Pie­ta­ril­le, ”seu­raa mi­nua”.

Mie­les­sä­ni soi van­ha rei­pas las­ten­lau­lu, jos­sa ky­sel­lään:” Mil­läs minä pää­sen tai­vaa­seen? Pyö­räl­lä­kö vin­has­ti pol­kien? Au­tol­la­ko ajan, vai­ko ra­ke­til­la meen? Mil­läs minä pää­sen tai­vaa­seen?”

Kirk­ko­vuo­den ai­he on tuol­loin ”Py­hän Hen­gen odo­tus”. Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mi­teks­tis­sä (Joh. 7:37–39) Jee­sus pu­huu ve­des­tä sa­noin ”jos jon­kun on jano, tul­koon mi­nun luok­se­ni ja juo­koon!” Juh­las­sa, jos­sa hän pu­hui, muis­tel­tiin Is­ra­e­lin kan­san va­el­lus­ta au­ti­o­maas­sa. Vesi oli tuol­loin elin­tär­ke­ää, ku­ten se on edel­leen­kin.

Mei­dän ke­sä­pai­kal­tam­me Ha­van­gan­ky­läs­tä muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­sä kes­kel­lä kor­pea asui pie­ni iloi­nen mies, Hem­mik­si hän­tä sa­not­tiin. Hän oli met­su­ri am­ma­til­taan. Vaik­ka hän oli­kin pie­nen ko­koi­nen, mut­ta hän oli si­su­kas. Ap­piuk­ko­ni ker­toi, et­tä mie­het oli­vat pals­toil­laan met­säs­sä ja vet­tä oli sa­ta­nut jat­ku­vas­ti. Kaik­ki suun­nit­te­li­vat syn­kän nä­köi­si­nä ko­tiin pa­luu­ta. Hem­mi oli tul­lut suu­ren kuu­sen al­ta mär­kä­nä, mut­ta hy­myil­len ja sa­noi ihan omal­la mur­teel­laan: ”Ei­päs poi­jat hät­täil­lä ka­jas jo näk­kyy San­nik­ko­mä­en tak­kaa.”

Can­ta­te, lau­la­kaa, iloit­kaa, lau­la­kaa, vaik­ka nuo­tin­vie­res­tä, mut­ta ai­na on oi­keus iloi­ta, lau­laa, ol­la on­nel­li­nen.

Tal­vi on tait­tu­nut no­pe­as­ti ke­vää­seen ja va­lon ja uu­den ener­gi­an mää­rä on kä­sin­kos­ke­tel­ta­va. Omas­sa per­hees­sä­ni eläm­me tätä ai­kaa taa­pe­roi­käi­sen lap­sen kans­sa ja kym­me­net el­lei sa­dat ih­met­te­le­vät ky­sy­myk­set päi­vän ai­ka­na saa­vat vä­lil­lä van­hem­man­kin my­kis­ty­mään lap­sen tark­kaa­vai­suu­den edes­sä.

Kuun­te­lin nuor­ten äi­tien poh­din­taa, mi­ten he ha­lu­si­vat luo­da lap­sil­leen pää­si­äist­ra­di­ti­oi­ta. Suu­rim­man kris­til­li­sen juh­lan vie­tos­sa draa­man kaa­ri häi­pyy ar­keen. Va­paat täyt­ty­vät ar­jen puu­his­ta. Vir­po­ma­vit­sat, ti­put, her­kut ja poh­ja­lai­sit­tain val­ki­at kut­su­vat toi­vot­te­le­maan pää­si­äis­tä jo hil­jai­sel­la vii­kol­la. Pää­si­äis­vii­kol­la olem­me sii­vo­a­mas­sa juh­laa jo pois. 

Nä­em­me mo­nen­lai­sia ku­via ja merk­ke­jä, jot­ka il­mai­se­vat kan­nat­ta­jien­sa ”sy­dä­men aja­tuk­sia”. Nuo mer­kit ja ku­vat ker­to­vat mel­ko pal­jon, sii­tä mikä on heil­le tär­ke­ää.  

Vie­täm­me par­hail­laan paas­to­nai­kaa. Tu­le­va­na sun­nun­tai­na on Pal­mu­sun­nun­tai ja olem­me kul­ke­mas­sa koh­ti pää­si­äis­tä. Pää­si­äi­sa­jan ta­pah­tu­mien suu­ri sa­no­ma on se, et­tä Ju­ma­la tu­lee luok­sem­me, mei­dän rin­nal­lem­me Va­pah­ta­jan Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta. 

Minä sa­non: ”Oli­si­pa mi­nul­la sii­vet, niin len­täi­sin pois kuin kyyh­ky­nen le­po­paik­kaan.” (Daa­vid) Psal­mi 55:7 (RK)

En­si sun­nun­tai­na pu­hum­me lei­väs­tä, on lei­pä­sun­nun­tai. Jee­sus pu­hui kan­sal­le pal­jon ver­taus­ku­vin. Näin hän toi asi­an­sa pa­rem­min ym­mär­ret­tä­väk­si pu­hu­mal­la meil­le tu­tuis­ta asi­ois­ta. Kun Jee­sus pu­hui lei­väs­tä hän ei tar­koit­ta­nut sitä lei­pää, mitä me syöm­me ate­ri­al­la näl­kääm­me. Hän pu­hui elä­män lei­väs­tä. Jee­sus sa­noi: ”Minä olen elä­män lei­pä. Joka tu­lee mi­nun luok­se­ni, ei kos­kaan ole nä­lis­sään ja joka us­koo mi­nuun, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan ” (Joh. 6:35).

Hil­jat­tain käy­mäs­sä­ni kes­kus­te­lus­sa ys­tä­vä­ni to­te­si suun­nil­leen näin: ”Ei­kö Jee­suk­sen elä­mä ole tii­vis­tet­ty­nä kir­joi­tet­tu­na Mat­teuk­sen, Mar­kuk­sen, Luuk­kaan ja Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mei­hin? Jee­suk­sen ope­tuk­sen ydin oli ja on lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen – sekä sen ym­mär­tä­mi­nen, mitä hän tar­koit­ti sa­no­es­saan: ‘Minä olen tie, to­tuus ja elä­mä.’”

Las­ki­ai­nen on kan­san­pe­rin­tees­sä hy­vän ruo­an ja mä­en­las­kun päi­vä. Mo­lem­mat liit­ty­vät paas­toon las­keu­tu­mi­seen, paas­ton al­ka­mi­seen. Tuh­ka­kes­ki­viik­ko aloit­taa var­si­nai­sen paas­ton. Paas­ton pi­tuus on 40 päi­vää, se päät­tyy pää­si­äis­sun­nun­tai­hin. Paas­to­päi­vien lu­ku­mää­rä liit­tyy Jee­suk­sen 40 päi­vän paas­toon au­ti­o­maas­sa en­nen jul­ki­sen toi­min­tan­sa aloit­ta­mis­ta. Sun­nun­tait ei­vät ole paas­to­päi­viä.  

”Tämä Jee­sus, joka otet­tiin luo­tan­ne tai­vaa­seen, tu­lee ta­kai­sin sa­mal­la ta­voin kuin te näit­te hä­nen tai­vaa­seen me­ne­vän.”

Ys­tä­vän­päi­vä nä­kyy hel­mi­kuus­sa kaup­po­jen hyl­lyil­lä ja so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa sy­dä­min ja ter­veh­dyk­sin.

Lap­suu­des­sa­ni kou­luis­sa ope­tet­tiin tun­te­maan mo­nen­lai­sia Suo­men merk­ki­hen­ki­löi­tä, ja tie­tys­ti myös Ru­ne­ber­gis­tä­kin jo­tain opim­me.

Hän tie­tää kai­ken, ihan kai­ken. Hän tun­tee men­nei­syy­te­ni ja ny­ky­het­ken. Se on häm­men­tä­vää, eh­kä hie­man pe­lot­ta­vaa­kin. Mut­ta se on myös ää­rim­mäi­sen va­paut­ta­vaa. Mi­nun ei tar­vit­se esit­tää, pei­tel­lä tai va­leh­del­la hä­nen edes­sään.