Raa­ma­tun ker­to­muk­sis­ta Jee­suk­sen ver­tauk­set ovat siel­tä jä­ri­syt­tä­vim­mäs­tä pääs­tä. En­si sun­nun­tain teks­tis­sä Jee­sus ker­too mie­hes­tä, joka jär­jes­ti juh­lat. En­sin ol­tiin in­nos­tu­nei­ta sii­tä, et­tä sai kut­sun juh­liin. Mut­ta kun H-het­ki lä­hes­tyi, kut­su­tut kek­si­vät mo­nen­lai­sia ve­ruk­kei­ta, mik­si ei­vät aio tul­la pai­kal­le. Sui­vaan­tu­nut isän­tä käs­ki haa­lia juh­la­vä­keä mis­tä ta­han­sa, kun­nes jo­kai­nen tuo­li pi­to­pöy­däs­sä oli­si täyn­nä.

”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka

Tu­li­han se kesä tä­nä­kin vuon­na, vaik­ka an­toi odot­taa it­se­ään. Nyt on läm­min­tä ja au­rin­koa. Sa­de­kin on tul­lut ajal­laan. Sää­tie­to­jen kat­se­lu ja kuun­te­lu on tär­ke­ää mo­nel­le, täy­tyy tie­tää kos­ka on pou­taa. Läm­min­tä ja au­rin­kois­ta ke­sää me kaik­ki odo­tam­me, mut­ta sa­det­ta­kin luon­to kai­paa. Meil­lä on odo­tuk­sia ke­säl­le, mo­nen­lai­sia. Joku kai­paa mat­kus­te­lua, toi­nen hil­jais­ta eloa luon­non rau­has­sa, joil­le­kin on lu­vas­sa juh­lia ja ai­na joku jou­tuu viet­tä­mään ke­sää yk­si­näi­syy­des­sä. On mon­ta ta­paa ke­sän­viet­toon ja va­lin­taa on pal­jon.

Mi­nul­la on vah­va muis­to ja mie­li­ku­va yli 50 vuo­den ta­kaa, kun huo­ma­sin ke­väi­se­nä päi­vä­nä, mi­ten voi­kuk­ka oli kas­va­nut as­fal­tin läpi ja ka­san­nut as­fal­tin kas­vin ym­pä­ril­le. Muis­tan ko­ke­nee­ni, et­tä nä­ke­mä­ni meni ns. tun­tei­siin, kun koin omas­sa mie­les­sä­ni elä­män ra­jun voi­man, hen­nos­sa ku­kas­sa.

Hei­dät kaik­ki val­ta­si häm­mäs­tys, ja he ylis­ti­vät Ju­ma­laa. Pe­lon val­las­sa he sa­noi­vat: ”Olem­me tä­nään näh­neet jo­ta­kin us­ko­ma­ton­ta.” Luuk­kaan evan­ke­liu­mi 5:26 (RK)

Ker­ron vä­hän omas­ta äi­dis­tä­ni. Jos­kus ih­met­te­len mi­ten hän pys­tyi meis­tä huo­leh­ti­maan, kun meil­lä oli vain pie­ni mök­ki ja isäm­me oli so­das­sa 5 vuot­ta. Nel­jä en­sim­mäis­tä las­ta syn­tyi­vät so­dan ai­ka­na. En­sim­mäi­si­nä syn­nyim­me kak­sois­vel­je­ni ja minä 1940.

En­si pyhä on Val­kois­ten vaat­tei­den sun­nun­tai. Nimi kan­tau­tuu ajal­ta, jol­loin ko­ko­nai­sia ky­liä kään­tyi kris­ti­nus­koon. Kas­teet toi­mi­tet­tiin pää­si­äi­syö­nä ja kas­te­tut kan­toi­vat val­koi­sia kas­te­pu­ku­jaan koko vii­kon to­dis­tuk­se­na täs­tä toi­mi­tuk­ses­ta.

Ny­kyi­nen tie­to­tek­niik­ka tun­tuu lä­hes lu­ke­van aja­tuk­sia. Kun on aja­tel­lut jo­tain, mitä tar­vit­see, tu­lee heti kän­nyk­kään asi­aan liit­ty­viä mai­nok­sia. Voi ol­la, et­tä on va­hin­gos­sa aja­tel­lut ää­neen. Aja­tus­ten­lu­ku voi­si sil­ti ol­la mo­nes­ti tar­peen: Jos pie­nen lap­sen äi­ti ky­ke­ni­si lu­ke­maan it­ke­vän lap­sen aja­tuk­sia, hän voi­si pal­jon pa­rem­min ym­mär­tää ja aut­taa. Lap­sel­la oli­si pal­jon tur­val­li­sem­paa.

Tu­le­va sun­nun­tai on pal­mu­sun­nun­tai. Vir­po­mi­nen kuu­luu mo­nien per­hei­den pe­rin­tei­siin tuo­na päi­vä­nä. It­sel­le­ni pal­mu­sun­nun­tai­na vir­po­mi­nen on ai­na tun­tu­nut hiu­kan eri­koi­sel­ta, kun kes­ki­poh­ja­lai­se­na sitä on tot­tu­nut, et­tä vas­ta lan­ka­lau­an­tai­na vir­vo­taan. Joka ta­pauk­ses­sa vir­po­mi­sen juu­ret ovat raa­ma­tul­li­set. Pal­mu­sun­nun­tain Raa­ma­tun ker­to­muk­ses­sa Jee­sus rat­sas­ti aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin ja hä­nen eteen­sä hei­tel­tiin pal­mu­nok­sia. Vä­ki­jouk­ko huu­si: ”Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä, Is­ra­e­lin ku­nin­gas!” (Joh. 12: 13). Tie­dät­kö mitä hoo­si­an­na tar­koit­taa? Se on hep­re­aa ja mer­kit­see: au­ta, pe­las­ta.

Vii­me ai­koi­na on elä­män meno muut­tu­nut lä­hes koko maa­il­mas­sa. Muu­tos­ten ai­ka, joka tuo tul­les­saan mo­nen­lais­ta, jopa yl­lät­tä­vää­kin. Ai­ka­naan kir­jai­li­ja sa­noi vie­lä­kin paik­kan­sa­pi­tä­väs­ti, et­tä ”Niin muut­tuu maa­il­ma Es­ko­se­ni”. 

Tyh­jää lei­pä­hyl­lyä tui­jot­ta­es­sa is­kee ih­me­tys: mi­hin kaik­ki lei­pä on hä­vin­nyt? No on­han siel­lä vie­lä jo­tain höt­töi­siä tuon­ti­lei­piä jäl­jel­lä, mut­ta ne ei­vät kor­vaa sitä "oi­ke­aa" lei­pää, jos­ta saa ruis­ta ran­tee­seen! Ja mi­ten kai­paan­kaan sitä tuo­ret­ta ja tuok­su­vaa vas­ta­pais­tet­tua lei­pää, jota Uk­rai­nas­sa os­tin ka­dun­var­ren lei­pä­ko­jus­ta!

”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” (Jee­sus) Joh 4:14

”Jos sul­la on lii­kaa, täyn­nä kä­det ja pää, ai­van lii­kaa me­ne­tet­tä­vää”. Kuu­los­taa­ko Mus­ti ja Hyvä Vai­nu -yh­ty­een teks­ti tu­tul­ta? Elä­mäl­lä on ta­pa­na täyt­tyä mo­nen­lai­sil­la asi­oil­la, jois­ta ai­na­kin osa tun­tuu ai­na­kin ajoit­tain lii­al­ta.

Mat­teus 11: 28–30 »Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von. Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von. Mi­nun ikee­ni on hyvä kan­taa ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­vyt.»

Tu­le­van sun­nun­tain ai­hee­na kir­kos­sa on ot­sak­keen mai­nit­se­ma ai­he. Se­hän on Raa­ma­tun kes­kei­nen asia. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi on Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min lu­vus­ta 20. Sii­nä Jee­sus pu­huu vii­ni­tar­han isän­näs­tä, joka palk­kaa päi­väk­si mie­hiä työ­hön.

”Pi­meyt­tä ei voi pois­taa, mut­ta va­loa voi ai­na li­sä­tä.” Näin on to­den­nut kes­ki­tys­lei­ril­tä hen­gis­sä sel­viy­ty­nyt psy­ki­at­ri Vik­tor Frankl. Aja­tus toi jos­tain syys­tä mie­lee­ni höl­mö­läis­ten ta­ri­nan, jos­sa väki poh­ti mi­ten saa­da valo pi­me­ään pirt­tiin. Pää­dyt­tiin sii­hen, et­tä mie­het kan­toi­vat ul­koa sä­keis­sä va­loa si­sään ja nai­set kan­toi­vat sä­keis­sä pir­tis­tä pi­meyt­tä ulos. Se­hän ei aut­ta­nut, ei sit­ten ol­len­kaan. Sat­tui sii­hen muu­an ky­län mies, joka pyy­si lu­paa is­keä kir­veel­lä au­kon sei­nään. Ja niin saa­tiin ta­loon pie­ni ik­ku­na, ja valo tul­vi tu­paan. Sii­tä­kös höl­mö­läi­set rie­mas­tui­vat niin, et­tä in­nois­saan is­ki­vät sei­nät täy­teen auk­ko­ja, ja lo­pul­ta koko talo ro­mah­ti. Va­loa kui­ten­kin oli näin riit­tä­miin, ja höl­mö­läi­set tyy­ty­väi­siä. Ei tai­da Frank­lin sy­väl­li­nen aja­tus pä­teä tä­hän ta­ri­naan, mut­ta mo­lem­mis­sa on oma vii­sau­ten­sa.

Niin Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen. Ju­ma­lan ku­vak­si hän loi hä­net. Mie­hek­si ja nai­sek­si hän loi hei­dät. (1. Moo­sek­sen kir­ja 1:27)

Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mis­sa (Matt. 3:13–17) tai­vaat au­ke­ni­vat, kun Jo­han­nes Kas­ta­ja kas­toi Jee­suk­sen. Ju­ma­lan Hen­ki las­keu­tui kyyh­ky­sen ta­voin, aset­tui Jee­suk­sen pääl­le ja sa­mal­la tai­vaas­ta kuu­lui ää­ni: ”Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon minä olen miel­ty­nyt”. Sii­nä Isä Ju­ma­la pu­hui Po­jal­leen.

Olem­me saa­neet syn­ty­es­säm­me lah­ja­na mo­nen­lai­sia tai­to­ja, ym­mär­rys­tä ja käy­tän­töön so­pi­via vai­kut­tei­ta. Niis­tä on apua jo­ka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä suo­riu­tu­mi­ses­sa. Olem­me­ko tul­leet aja­tel­leek­si mis­tä ja mik­si lah­jat ovat meil­le an­net­tu.

Joh 1:14 "Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me kat­se­lim­me hä­nen kirk­kaut­taan, sel­lais­ta kirk­kaut­ta kuin ai­nut­syn­tyi­sel­lä Po­jal­la on Isäl­tä, ja hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.”

Kol­mas ad­vent­ti on tär­keä osa jou­lun odo­tus­ta ja se tuo mu­ka­naan eri­tyi­sen tun­nel­man. Kol­man­nen ad­ven­tin kynt­ti­lä sym­bo­loi toi­voa, iloa ja rak­kaut­ta. En­si sun­nun­tai­na sy­ty­te­tään kol­mas kynt­ti­lä ad­vent­ti­kynt­te­lik­köön, jol­loin voit py­säh­tyä miet­ti­mään mikä on si­nul­le ra­kas­ta? Voi myös miet­tiä, mit­kä asi­at tuo­vat si­nul­le toi­voa ja iloa. Kol­man­te­na ad­vent­ti­sun­nun­tai­na evan­ke­liu­mis­sa pu­hu­taan Jo­han­nes Kas­ta­jas­ta ja hä­nen ke­hoi­tuk­ses­ta ka­tu­muk­seen sekä pa­ran­nuk­seen. En­si sun­nun­tai­na voim­me val­mis­tau­tua jou­lun juh­laan puh­dis­ta­mal­la sy­dä­mem­me ja et­si­mään Ju­ma­lan ar­moa sekä te­ke­mäl­lä ti­laa Jee­suk­sel­le Kris­tuk­sel­le. 

Jo­han­nek­sen evan­ke­liu­mi al­kaa seu­raa­vas­ti: ”Alus­sa oli Sana. Sana oli Ju­ma­lan luo­na, ja Sana oli Ju­ma­la. Jo alus­sa Sana oli Ju­ma­lan luo­na. Kaik­ki syn­tyi Sa­nan voi­mal­la. Mi­kään, mikä on syn­ty­nyt, ei ole syn­ty­nyt il­man hän­tä. Hä­nes­sä oli elä­mä, ja elä­mä oli ih­mis­ten valo. Valo lois­taa pi­mey­des­sä, pi­meys ei ole saa­nut sitä val­taan­sa. - - Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me saim­me kat­sel­la hä­nen kirk­kaut­taan, kirk­kaut­ta, jon­ka Isä ai­no­al­le Po­jal­le an­taa. Hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.” (Joh. 1:1–2, 14)

Hä­li­se­vä ih­mis­jouk­ko tun­gek­sii tien pien­ta­reel­la. Pit­kään odo­tet­tua muu­tos­ta ja toi­vei­den täyt­ty­mis­tä tä­hyil­lään saa­pu­vak­si tie­tä pit­kin.

Kuul­les­saan tä­män kaik­ki tun­si­vat pis­ton sy­dä­mes­sään, ja he sa­noi­vat Pie­ta­ril­le ja muil­le apos­to­leil­le: ”Vel­jet, mitä mei­dän pi­tää teh­dä?” Apos­to­lien teot 2:37 (UK)

Mar­ras­kuu on kuu­kau­si, joka saa mi­nut yleen­sä ala­ku­loi­sek­si. Tun­tuu, et­tä koko ajan on pi­me­ää ja vet­tä sa­taa, jos­kus rän­tää­kin. Syk­syn pa­him­mat puo­let tu­le­vat sil­loin esiin ja jou­luun­kin on vie­lä ai­kaa. Mikä toi­si toi­voa ja va­lon­pil­kah­duk­sen pi­mey­teen?

Jee­sus an­toi meil­le suu­ren ar­mon kuo­le­mal­la mei­dän kaik­kien syn­tiem­me täh­den. Mei­dän ih­mis­ten osal­le jäi vain se, et­tä pyy­däm­me hä­nel­tä an­teek­si kaik­ki syn­tim­me, niin hän ar­mah­taa mei­dät ja meis­tä tu­lee hä­nen seu­raa­ji­aan.