Jos­kus pyy­sin Ju­ma­lal­ta, et­tä sai­sin­ko elää 85 vuo­den ikään, kos­ka ha­lu­sin näh­dä nel­jän­nen su­ku­pol­ven lap­set. Kii­tos Ju­ma­lal­le, hän vas­ta­si pyyn­töö­ni.

”Tei­dän van­huu­ten­ne as­ti minä olen sama, ha­maan har­maan­tu­mi­seen­ne saak­ka minä kan­nan; niin minä olen teh­nyt, ja vas­te­des­kin minä nos­tan, minä kan­nan ja pe­las­tan” Jes. 46:4.

Lu­mi­vaa­ra­lai­set oli­vat eh­ti­neet kuul­la Ju­ma­lan sa­naa omas­sa kir­kos­saan vain va­jaat kym­me­nen vuot­ta, kun hei­dän elä­män­sä mul­lis­tui pe­rin­poh­jin. En­sin so­dan raa­ka jy­li­nä hil­je­ni ja an­ka­rat rau­ha­neh­dot sat­tui­vat ki­pe­äs­ti, kun ne piti niel­lä ky­se­le­mät­tä. Sit­ten tuli lo­pul­li­nen läh­tö tun­te­mat­to­maan, ja kirk­ko jäi si­joil­leen Rok­ka­pa­ta-mä­el­le Ku­mo­lan ky­lään.

Ra­ken­tu­kaa it­se­kin elä­vi­nä ki­vi­nä hen­gel­li­sek­si huo­neek­si, py­häk­si pa­pis­tok­si, uh­ra­tak­sen­ne hen­gel­li­siä uh­re­ja, jot­ka Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kaut­ta ovat Ju­ma­lal­le mie­lui­sia. 1. Pie­ta­rin kir­je 2:5 (RK)

Ai­ka­kau­det ovat ku­lu­neet. Koko ajan ele­tään uut­ta ai­kaa eteen­päin. Muu­tok­sia ta­pah­tuu kaik­ki­al­la no­pe­as­ti ja jos­kus hi­taas­ti, ne ovat näh­tä­vis­sä. To­det­ta­vis­sa on, et­tä juu­ri äs­ken ol­lut ai­ka­jak­so on men­nyt ohi.

”Sil­lä Ih­mi­sen Poi­ka on tul­lut et­si­mään ja pe­las­ta­maan sitä, mikä ka­don­nut on.” (Luuk. 19:10) Täl­lai­nen Jee­sus oli Raa­ma­tun mu­kaan en­nen ja sel­lai­nen hän on yhä. Kei­tä koh­taan Kris­tus on ar­mol­li­nen? Jee­sus on heik­ko­jen, sai­rai­den ja syn­tis­ten ys­tä­vä. Jee­sus on hyvä Pai­men, joka pi­tää huol­ta lau­man­sa hei­koim­mis­ta jä­se­nis­tä.

Raa­ma­tun ker­to­muk­sis­ta Jee­suk­sen ver­tauk­set ovat siel­tä jä­ri­syt­tä­vim­mäs­tä pääs­tä. En­si sun­nun­tain teks­tis­sä Jee­sus ker­too mie­hes­tä, joka jär­jes­ti juh­lat. En­sin ol­tiin in­nos­tu­nei­ta sii­tä, et­tä sai kut­sun juh­liin. Mut­ta kun H-het­ki lä­hes­tyi, kut­su­tut kek­si­vät mo­nen­lai­sia ve­ruk­kei­ta, mik­si ei­vät aio tul­la pai­kal­le. Sui­vaan­tu­nut isän­tä käs­ki haa­lia juh­la­vä­keä mis­tä ta­han­sa, kun­nes jo­kai­nen tuo­li pi­to­pöy­däs­sä oli­si täyn­nä.

”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka

Tu­li­han se kesä tä­nä­kin vuon­na, vaik­ka an­toi odot­taa it­se­ään. Nyt on läm­min­tä ja au­rin­koa. Sa­de­kin on tul­lut ajal­laan. Sää­tie­to­jen kat­se­lu ja kuun­te­lu on tär­ke­ää mo­nel­le, täy­tyy tie­tää kos­ka on pou­taa. Läm­min­tä ja au­rin­kois­ta ke­sää me kaik­ki odo­tam­me, mut­ta sa­det­ta­kin luon­to kai­paa. Meil­lä on odo­tuk­sia ke­säl­le, mo­nen­lai­sia. Joku kai­paa mat­kus­te­lua, toi­nen hil­jais­ta eloa luon­non rau­has­sa, joil­le­kin on lu­vas­sa juh­lia ja ai­na joku jou­tuu viet­tä­mään ke­sää yk­si­näi­syy­des­sä. On mon­ta ta­paa ke­sän­viet­toon ja va­lin­taa on pal­jon.

Mi­nul­la on vah­va muis­to ja mie­li­ku­va yli 50 vuo­den ta­kaa, kun huo­ma­sin ke­väi­se­nä päi­vä­nä, mi­ten voi­kuk­ka oli kas­va­nut as­fal­tin läpi ja ka­san­nut as­fal­tin kas­vin ym­pä­ril­le. Muis­tan ko­ke­nee­ni, et­tä nä­ke­mä­ni meni ns. tun­tei­siin, kun koin omas­sa mie­les­sä­ni elä­män ra­jun voi­man, hen­nos­sa ku­kas­sa.

Hei­dät kaik­ki val­ta­si häm­mäs­tys, ja he ylis­ti­vät Ju­ma­laa. Pe­lon val­las­sa he sa­noi­vat: ”Olem­me tä­nään näh­neet jo­ta­kin us­ko­ma­ton­ta.” Luuk­kaan evan­ke­liu­mi 5:26 (RK)

Ker­ron vä­hän omas­ta äi­dis­tä­ni. Jos­kus ih­met­te­len mi­ten hän pys­tyi meis­tä huo­leh­ti­maan, kun meil­lä oli vain pie­ni mök­ki ja isäm­me oli so­das­sa 5 vuot­ta. Nel­jä en­sim­mäis­tä las­ta syn­tyi­vät so­dan ai­ka­na. En­sim­mäi­si­nä syn­nyim­me kak­sois­vel­je­ni ja minä 1940.

En­si pyhä on Val­kois­ten vaat­tei­den sun­nun­tai. Nimi kan­tau­tuu ajal­ta, jol­loin ko­ko­nai­sia ky­liä kään­tyi kris­ti­nus­koon. Kas­teet toi­mi­tet­tiin pää­si­äi­syö­nä ja kas­te­tut kan­toi­vat val­koi­sia kas­te­pu­ku­jaan koko vii­kon to­dis­tuk­se­na täs­tä toi­mi­tuk­ses­ta.

Ny­kyi­nen tie­to­tek­niik­ka tun­tuu lä­hes lu­ke­van aja­tuk­sia. Kun on aja­tel­lut jo­tain, mitä tar­vit­see, tu­lee heti kän­nyk­kään asi­aan liit­ty­viä mai­nok­sia. Voi ol­la, et­tä on va­hin­gos­sa aja­tel­lut ää­neen. Aja­tus­ten­lu­ku voi­si sil­ti ol­la mo­nes­ti tar­peen: Jos pie­nen lap­sen äi­ti ky­ke­ni­si lu­ke­maan it­ke­vän lap­sen aja­tuk­sia, hän voi­si pal­jon pa­rem­min ym­mär­tää ja aut­taa. Lap­sel­la oli­si pal­jon tur­val­li­sem­paa.

Tu­le­va sun­nun­tai on pal­mu­sun­nun­tai. Vir­po­mi­nen kuu­luu mo­nien per­hei­den pe­rin­tei­siin tuo­na päi­vä­nä. It­sel­le­ni pal­mu­sun­nun­tai­na vir­po­mi­nen on ai­na tun­tu­nut hiu­kan eri­koi­sel­ta, kun kes­ki­poh­ja­lai­se­na sitä on tot­tu­nut, et­tä vas­ta lan­ka­lau­an­tai­na vir­vo­taan. Joka ta­pauk­ses­sa vir­po­mi­sen juu­ret ovat raa­ma­tul­li­set. Pal­mu­sun­nun­tain Raa­ma­tun ker­to­muk­ses­sa Jee­sus rat­sas­ti aa­sil­la Je­ru­sa­le­miin ja hä­nen eteen­sä hei­tel­tiin pal­mu­nok­sia. Vä­ki­jouk­ko huu­si: ”Hoo­si­an­na! Siu­nat­tu ol­koon hän, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä, Is­ra­e­lin ku­nin­gas!” (Joh. 12: 13). Tie­dät­kö mitä hoo­si­an­na tar­koit­taa? Se on hep­re­aa ja mer­kit­see: au­ta, pe­las­ta.

Vii­me ai­koi­na on elä­män meno muut­tu­nut lä­hes koko maa­il­mas­sa. Muu­tos­ten ai­ka, joka tuo tul­les­saan mo­nen­lais­ta, jopa yl­lät­tä­vää­kin. Ai­ka­naan kir­jai­li­ja sa­noi vie­lä­kin paik­kan­sa­pi­tä­väs­ti, et­tä ”Niin muut­tuu maa­il­ma Es­ko­se­ni”. 

Tyh­jää lei­pä­hyl­lyä tui­jot­ta­es­sa is­kee ih­me­tys: mi­hin kaik­ki lei­pä on hä­vin­nyt? No on­han siel­lä vie­lä jo­tain höt­töi­siä tuon­ti­lei­piä jäl­jel­lä, mut­ta ne ei­vät kor­vaa sitä "oi­ke­aa" lei­pää, jos­ta saa ruis­ta ran­tee­seen! Ja mi­ten kai­paan­kaan sitä tuo­ret­ta ja tuok­su­vaa vas­ta­pais­tet­tua lei­pää, jota Uk­rai­nas­sa os­tin ka­dun­var­ren lei­pä­ko­jus­ta!

”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” (Jee­sus) Joh 4:14

”Jos sul­la on lii­kaa, täyn­nä kä­det ja pää, ai­van lii­kaa me­ne­tet­tä­vää”. Kuu­los­taa­ko Mus­ti ja Hyvä Vai­nu -yh­ty­een teks­ti tu­tul­ta? Elä­mäl­lä on ta­pa­na täyt­tyä mo­nen­lai­sil­la asi­oil­la, jois­ta ai­na­kin osa tun­tuu ai­na­kin ajoit­tain lii­al­ta.

Mat­teus 11: 28–30 »Tul­kaa mi­nun luok­se­ni, kaik­ki te työn ja kuor­mien uu­vut­ta­mat. Minä an­nan teil­le le­von. Ot­ta­kaa mi­nun ikee­ni har­teil­len­ne ja kat­so­kaa mi­nua: minä olen sy­dä­mel­tä­ni lem­peä ja nöy­rä. Näin tei­dän sie­lun­ne löy­tää le­von. Mi­nun ikee­ni on hyvä kan­taa ja mi­nun kuor­ma­ni on ke­vyt.»

Tu­le­van sun­nun­tain ai­hee­na kir­kos­sa on ot­sak­keen mai­nit­se­ma ai­he. Se­hän on Raa­ma­tun kes­kei­nen asia. Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi on Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min lu­vus­ta 20. Sii­nä Jee­sus pu­huu vii­ni­tar­han isän­näs­tä, joka palk­kaa päi­väk­si mie­hiä työ­hön.

”Pi­meyt­tä ei voi pois­taa, mut­ta va­loa voi ai­na li­sä­tä.” Näin on to­den­nut kes­ki­tys­lei­ril­tä hen­gis­sä sel­viy­ty­nyt psy­ki­at­ri Vik­tor Frankl. Aja­tus toi jos­tain syys­tä mie­lee­ni höl­mö­läis­ten ta­ri­nan, jos­sa väki poh­ti mi­ten saa­da valo pi­me­ään pirt­tiin. Pää­dyt­tiin sii­hen, et­tä mie­het kan­toi­vat ul­koa sä­keis­sä va­loa si­sään ja nai­set kan­toi­vat sä­keis­sä pir­tis­tä pi­meyt­tä ulos. Se­hän ei aut­ta­nut, ei sit­ten ol­len­kaan. Sat­tui sii­hen muu­an ky­län mies, joka pyy­si lu­paa is­keä kir­veel­lä au­kon sei­nään. Ja niin saa­tiin ta­loon pie­ni ik­ku­na, ja valo tul­vi tu­paan. Sii­tä­kös höl­mö­läi­set rie­mas­tui­vat niin, et­tä in­nois­saan is­ki­vät sei­nät täy­teen auk­ko­ja, ja lo­pul­ta koko talo ro­mah­ti. Va­loa kui­ten­kin oli näin riit­tä­miin, ja höl­mö­läi­set tyy­ty­väi­siä. Ei tai­da Frank­lin sy­väl­li­nen aja­tus pä­teä tä­hän ta­ri­naan, mut­ta mo­lem­mis­sa on oma vii­sau­ten­sa.

Niin Ju­ma­la loi ih­mi­sen omak­si ku­vak­seen. Ju­ma­lan ku­vak­si hän loi hä­net. Mie­hek­si ja nai­sek­si hän loi hei­dät. (1. Moo­sek­sen kir­ja 1:27)

Ajan­koh­dan evan­ke­liu­mis­sa (Matt. 3:13–17) tai­vaat au­ke­ni­vat, kun Jo­han­nes Kas­ta­ja kas­toi Jee­suk­sen. Ju­ma­lan Hen­ki las­keu­tui kyyh­ky­sen ta­voin, aset­tui Jee­suk­sen pääl­le ja sa­mal­la tai­vaas­ta kuu­lui ää­ni: ”Tämä on mi­nun ra­kas Poi­ka­ni, jo­hon minä olen miel­ty­nyt”. Sii­nä Isä Ju­ma­la pu­hui Po­jal­leen.

Olem­me saa­neet syn­ty­es­säm­me lah­ja­na mo­nen­lai­sia tai­to­ja, ym­mär­rys­tä ja käy­tän­töön so­pi­via vai­kut­tei­ta. Niis­tä on apua jo­ka­päi­väi­ses­sä elä­mäs­sä suo­riu­tu­mi­ses­sa. Olem­me­ko tul­leet aja­tel­leek­si mis­tä ja mik­si lah­jat ovat meil­le an­net­tu.

Joh 1:14 "Sana tuli li­hak­si ja asui mei­dän kes­kel­läm­me. Me kat­se­lim­me hä­nen kirk­kaut­taan, sel­lais­ta kirk­kaut­ta kuin ai­nut­syn­tyi­sel­lä Po­jal­la on Isäl­tä, ja hän oli täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta.”