Kun Jee­sus oli Ka­per­nau­mis­sa, talo täyt­tyi ih­mi­sis­tä. Nel­jä mies­tä kan­toi hal­vaan­tu­nut­ta ys­tä­vään­sä pai­kal­le, mut­ta vä­ki­jou­kon vuok­si he ei­vät pääs­seet si­sään. He ava­si­vat ka­ton ja las­ki­vat sai­raan alas Jee­suk­sen eteen. 

Jee­sus näki hei­dän us­kon­sa ja sa­noi: ”Poi­ka­ni, si­nun syn­ti­si an­ne­taan an­teek­si.”

Tämä ker­to­mus py­säyt­tää. Se ker­too us­kos­ta, joka ei jää pai­kal­leen, vaan et­sii tien, vaik­ka es­tei­tä oli­si. Us­ko nä­kyy sii­nä vah­va­na. Usein toi­vom­me jo­ta­kin konk­reet­tis­ta, esi­mer­kik­si Ju­ma­la te­ki­si nä­ky­vän ih­meen, et­tä sai­sim­me var­muu­den en­nen kuin us­kal­lam­me us­koa. Jee­sus kui­ten­kin kut­suu mei­tä toi­sen­lai­seen luot­ta­muk­seen: us­koon, joka tart­tuu lu­pauk­seen il­man to­dis­tei­ta. Hän ei läh­de vir­ka­mie­hen mu­kaan, ei tee suur­ta elet­tä, vaan sa­noo vain sa­nan. Ja tuo sana kan­taa.

Löy­tyy­kö ai­na noin vah­vaa us­koa, kuin noil­ta nel­jäl­tä mie­hel­tä, jot­ka avaa­vat ka­ton ja las­ke­vat sai­raan alas lu­jas­sa us­kos­sa. Eh­kä jon­kun us­ko on noin vah­vaa, mut­ta saa­nen epäil­lä, et­tä usein us­ko on ha­pa­roi­vaa, epä­var­maa, ky­sy­vää. Epä­us­ko kuu­luu ih­mi­syy­teen, myös ope­tus­lap­set epäi­li­vät usein. Mut­ta juu­ri siel­lä, mis­sä oma us­kom­me hor­juu, Ju­ma­lan ar­mo as­tuu esiin. Ju­ma­la ei ra­kas­ta mei­tä sik­si, et­tä us­kom­me tar­peek­si, vaan sik­si, et­tä hän on rak­kaus.

Ar­mo ei kysy us­kon vah­vuut­ta, vaan kan­taa sen­kin yli. Kris­tuk­sen valo lois­taa elä­mäm­me pi­mey­teen, myös sil­loin kun epäi­lem­me. Hän ei väis­ty, vaik­ka sy­dä­mem­me sul­keu­tui­si het­kek­si. Hän odot­taa, hän py­syy, hän kut­suu mei­tä ta­kai­sin luot­ta­muk­seen.

Us­ko ja epä­us­ko kul­ke­vat rin­nak­kain myös mei­dän elä­mäs­säm­me. Toi­si­naan olem­me kuin nuo kan­ta­jat täyn­nä roh­keut­ta ja luot­ta­mus­ta. Toi­si­naan olem­me kuin hal­vaan­tu­nut, ky­ke­ne­mät­tö­miä liik­ku­maan omin voi­min.

Mut­ta Jee­sus ei tor­ju ke­tään. Hän nä­kee sekä us­kon et­tä epä­us­kon. Hän nä­kee sen pie­nen­kin toi­von ki­pi­nän, joka sy­dä­mes­sä elää, ja te­kee sii­tä jo­ta­kin suur­ta. Hä­nen sa­nan­sa va­paut­taa, pa­ran­taa ja an­taa an­teek­si. Hä­nen ar­mon­sa ei rii­pu mei­dän us­kon­nol­li­suu­des­tam­me tai vah­vuu­des­tam­me. Se on lah­ja.

Sii­nä on us­kon sa­lai­suus – ei var­muus omas­ta voi­mas­ta, vaan luot­ta­mus sii­hen, et­tä Ju­ma­lan rak­kaus on tot­ta. Ar­mo on valo, joka mur­tau­tuu ka­ton­kin läpi. Ja toi­vo, joka nos­taa mei­dät jäl­leen elä­mään.

”Her­ra, minä us­kon – au­ta mi­nua epä­us­kos­sa­ni.” (Mark. 9:24)

Mari Pääk­kö­nen

Vir­tain seu­ra­kun­ta