Kertomus Laupiaasta samarialaisesta on yksi Jeesuksen tunnetuimmista vertauksista. Se alkaa lainopettajan kysymyksellä: "Kuka on minun lähimmäiseni?" Kysymys ei ole vain teoreettinen – se on syvästi inhimillinen. Me kaikki haluamme tietää, kenestä meidän kuuluu välittää, kenelle meidän tulisi ojentaa kätemme.
Arjessa sanat lähimmäinen ja läheinen menevät helposti sekaisin. Ne kuulostavat samalta, mutta niiden merkitys on hyvin erilainen. Näin olen itsekin huomannut monissa keskusteluissa. Tai kun olen itsekin jäänyt kiinni itselleni sisäänpäin lämpiävästä ajattelusta.
Läheinen on joku, joka on meille tuttu: perheenjäsen, ystävä, työkaveri. Hän on osa meidän elämäämme, meidän piiriämme. Läheisiä on helppo rakastaa, koska he ovat meille rakkaita. Heidän puolestaan olemme valmiita tekemään uhrauksia – ja usein myös saamme heiltä takaisin.
Lähimmäinen ei taas tule määritellyksi tunnesiteen tai tuttavuuden kautta. Raamatun mukaan lähimmäinen on se, joka tarvitsee apua – riippumatta siitä, tunnemmeko hänet vai emme. Laupiaan samarialaisen kertomuksessa juuri tämä näkökulma mullistaa kuulijoiden käsityksen: lähimmäinen ei ole se, joka on minulle läheinen, vaan se, jonka minä teen lähimmäisekseni.
Samarialainen ei tuntenut ryöstettyä miestä. Apua vailla oleva ei ollut hänen ystävänsä, ei sukulaisensa, ei edes samaa kansaa. Silti hän pysähtyi, auttoi, hoiti ja maksoi tämän kulut. Hän ylitti rajan, joka erottaa läheiset lähimmäisistä.
Meidänkin arjessamme on helppo jäädä kiinni läheisten piiriin. Se on turvallista ja tuttua. Mutta Jeesuksen kutsu ulottuu pidemmälle. Hän kutsuu meitä katsomaan ympärillemme ja kysymään: Kuka tarvitsee minua tänään? Kuka on se, jonka ohitan, koska hän ei ole minulle läheinen – vaikka hän onkin minun lähimmäiseni?
Lähimmäisen rakastaminen ei ole tunne, vaan teko. Se on valinta pysähtyä, nähdä ja toimia. Se on kutsu elää todeksi Jumalan rakkautta, joka ei katso kasvoihin, vaan sydämeen.
Kaija Karvala
Tampereen eteläisen
seurakunnan kirkkoherra