Olim­me vii­kon ver­ran pois­sa tor­pal­ta. Riis­ta­ka­me­ras­ta näim­me, et­tä pois­sa ol­les­sam­me siel­lä oli vie­tet­ty var­si­nai­set eläin­ten kar­ne­vaa­lit. Ku­vis­sa oli tie­ten­kin joka öi­nen jä­nis, su­pi­koi­ran pöt­ky­lä, ko­mea ket­tu pa­riin­kin ot­tee­seen, yl­väs il­ves ja tun­ti sen jäl­keen ku­vaan tuli iso kar­hu.

Pi­has­sa oli­kin sit­ten rie­hut­tu. Kar­hu oli kaa­ta­nut kom­pos­tin ja re­pi­nyt yh­den si­vun ir­ral­leen. Em­me juu­ri­kaan lai­ta sin­ne ruo­an lop­pu­ja – lä­hin­nä pe­ru­nan ja si­pu­lin kuo­ria, naat­te­ja ja ruo­hoa. Nyt siel­lä tai­si ol­la sa­vus­ta­mam­me ku­han na­han pa­lo­ja. Ne oli­vat kel­van­neet, muu­ten siel­lä oli lä­hin­nä mel­kein val­mis­ta mul­taa.

Sii­tä­kös kar­hu rie­mas­tui ja syök­syi ros­kik­sen kimp­puun. Meil­lä on van­han ai­kai­nen säk­ki­te­li­ne. Nyt voi­maa käyt­tä­en kar­hu vään­si etu­pel­lin mut­kal­le. Minä yri­tin tai­vut­taa sen ta­kai­sin: hä­vi­sin voi­mas­sa kar­hul­le – vä­hän se jäi jäl­jil­tä­ni rep­sot­ta­maan. Nyt säk­ki sil­puk­si. Mut­ta voi, ei siel­tä­kään löy­ty­nyt kuin ju­gurt­ti­purk­ki ja pari säi­ly­ke­tölk­kiä, joi­ta em­me ol­leet huuh­to­neet. Niis­tä löy­tyi kar­hul­le haju, mut­tei syö­tä­vää.

Nyt kar­hu­vie­raam­me edel­leen näl­käi­se­nä ry­mis­ti pus­kien läpi mök­ki­tiel­le. Siel­lä se kiu­kus­tu­nee­na tem­pai­si tien pos­kes­sa ol­leen kan­non pit­kin met­sää. Tur­haan – kan­to oli kui­va vail­la muu­ra­hai­sia. Jo­hon­kin oli kiuk­ku vie­lä pu­ret­ta­va. Tien var­res­sa oli so­pi­va kuu­si, jo­hon saat­toi te­roit­taa kyn­si­ään. Syn­tyi­hän sii­tä kaar­naan mo­nia pih­kaa va­lu­via haa­vo­ja.

Kii­tim­me on­ne­am­me, et­tä nämä ta­pah­tu­mat oli­vat kak­si yö­tä en­nen tor­pal­le pa­luu­tam­me. Mil­tä­hän oli­si tun­tu­nut he­rä­tä puo­li kah­den ai­koi­hin kar­hun tem­mel­lyk­seen. Ei pal­jon loh­du­ta, et­tä yöt ovat vie­lä va­loi­sia. Kyl­lä se oli­si pe­lot­ta­nut sil­ti.

Naa­pu­rin Jari ker­toi, et­tä vii­me ai­koi­na kar­hu on pyö­ri­nyt Yrt­ti­lam­men maas­tos­sa. Wo­lan­de­rin pel­loil­la kar­hu on ol­lut mil­tei joka päi­väi­nen vie­ras jo pi­dem­män ai­kaa – saat­taa ol­la eri kar­hu­kin.

Tot­ta kai niin kar­hul­la, ke­tul­la, su­del­la ja il­vek­sel­lä on oi­keus omaan elin­pii­riin­sä eli met­sään. Ym­mär­rän kyl­lä hy­vin ih­mi­siä, jot­ka al­ka­vat tätä oi­keut­ta kiis­tää, kun ka­ve­ruus tu­lee lii­an lä­hei­sek­si. Mei­dän yli vii­si­ki­loi­sen kis­san suu­ria nau­tin­to­ja on seik­kail­la tor­pan lä­hi­maas­tos­sa va­paa­na. Ko­to­na se on juok­su­na­rus­sa. Ket­tu ja supi tus­kin käy­vät sen kimp­puun, il­ves ja ka­na­hauk­ka mie­lel­lään­kin, kar­hu taas ei ke­säl­lä vä­li­tä. Ke­nen­kä pi­täi­si siis väis­tää? Eh­kä yh­teis­tuu­min sai­sim­me osoi­tet­tua kul­le­kin so­pi­vat re­vii­rit. Kyl­lä Suo­mes­sa vie­lä ti­laa on meil­le kai­kil­le – ja vie­rail­le­kin.

Ta­pio Ero­nen
ke­sä­vir­to­lai­nen,
myös syk­syi­sin
ja ke­väi­sin