Näin se ta­pah­tui.

Ison ta­lon isän­tä ot­ti 1878 naa­pu­ri­ta­lon po­jan Kaa­pon torp­pa­rik­seen. Tämä ei oi­kein saa­nut torp­paa me­nes­ty­mään ja niin­pä hän 1882 myi tor­pan eli vuok­ra­oi­keu­den Ant­tool­le ja pa­la­si it­se muo­na­mie­hek­si.

Ant­too sai yh­dek­sän las­ta, jois­ta kuu­si poi­kaa sel­vi­si ai­kui­sek­si as­ti. Vuon­na 1919 torp­pa myy­tiin toi­sek­si nuo­rim­mal­le po­jal­le Ni­ko­lail­le, joka ot­ti vas­ta­tak­seen tor­pan ve­lat.

Kun oli tul­lut mah­dol­li­sek­si os­taa torp­pa it­se­näi­sek­si ti­lak­si, ison ta­lon isän­tä myi tor­pan 1920 Ni­ko­lail­le, joka os­ti sen pank­ki­lai­no­jen tur­vin. Vuon­na 1923 Ni­ko­lai läh­ti Ka­na­daan torp­pa­ra­ho­ja tie­naa­maan. Muu­ta­mas­sa vuo­des­sa torp­pa oli ko­ko­naan oma. Ni­ko­lai jäi Ka­na­daan.

Koti-ikä­vä var­maan­kin jo vai­va­si Ni­ko­lai­ta, kun hän kir­joit­ti eh­kä eni­ten si­tee­ra­tun ru­non­sa Ni­mik­ko­puut. Se al­kaa näin: Kun äi­ti­ni niit­ti en­si­ker­taa pie­nen ko­ti­ni pi­ha­mai­ta, hän koi­vun ja pih­la­jan tai­met heit­ti ja kes­kel­le yh­den rai­dan.

Yh­den ni­mi­kok­si ot­ti it­sel­leen yh­den isäl­le ja po­jal­len­sa. Nii­tä hel­lien hoi­te­li suo­jel­len myös tu­le­vai­sil­le lap­sil­len­sa. Vaik­ka lap­sia kart­tui tu­si­naa puo­li heil­le ni­mik­ko­pui­ta riit­ti. Pih­la­jan lat­vas­sa lei­vo­nen lau­loi kau­nis­ta ke­sää, kiit­ti.

Nyt näis­tä puis­ta ei ole enää jäl­jel­lä kuin muis­tot. Kak­si kaa­tui ra­ken­nus­ten pääl­le, muu­ta­ma tur­val­li­ses­ti muu­al­le, vii­mei­set vaa­ral­li­sik­si muo­dos­tu­neet kaa­det­tiin.

Mut­ta ei­vät ni­mik­ko­puut tä­hän lop­pu­neet. Ni­ko­lai oli en­nen Ka­na­daan läh­tö­ään eh­ti­nyt pe­rus­taa per­heen: vei Sa­nel­man vi­hil­le ja sai­vat Jo­han­na-tyt­tä­ren. Tyt­tö­sel­le äi­ti is­tut­ti koi­vun, eh­kä it­sel­leen­kin.

Ni­ko­lai hai­kai­lee Suo­meen pa­luus­ta lo­pet­ta­en ru­non näin: Saan­ko as­tua jal­kaa­ni mil­loin­kaan lap­suus­tan­huil­le kai­va­tuil­le? Saan­ko kuul­la hu­mi­naa ni­mik­ko­pui­den, jot­ka muis­tot on kal­leim­mat mul­le?

Ei Ka­na­das­ta niin vain Suo­mes­sa pis­täy­dy­tä: par­haa­seen työ­ai­kaan ei pää­se ja muul­loin ei vält­tä­mät­tä ol­lut ra­haa kal­lii­siin lai­va­mat­koi­hin. Ai­na vä­liin oli työt­tö­myyt­tä ja kil­pai­lu töis­tä oli ko­vaa. Myös muu­al­ta oli muut­ta­nut siir­to­lai­sia: muis­ta poh­jois­mais­ta, Ita­li­as­ta, Kii­nas­ta.

Mon­ta ker­taa Ni­ko­lai oli tu­los­sa, mut­ta ei sit­ten kui­ten­kaan on­nis­tu­nut tu­le­maan. Kun oli tar­koi­tus jää­dä ke­säl­lä eläk­keel­le ja ai­na­kin tul­la kä­väi­se­mään, niin sat­tui on­net­to­muus: pu­to­si ra­ken­nus­te­li­neil­tä ja kuo­li. Muis­to­kir­joi­tuk­sia oli mo­nis­sa leh­dis­sä. Täs­sä leh­des­sä maa­lis­kuus­sa 1960 ol­lees­sa muis­to­kir­joi­tuk­ses­sa jul­kais­tiin Ni­mik­ko­puut-runo ko­ko­nai­suu­des­saan.

Sa­nel­ma ja Jo­han­na muut­ti­vat pois tor­pas­ta. Jo­han­na-koi­vu kas­voi ko­me­ak­si, kun­nes se­kin oli vaa­ras­sa kaa­tua ra­ken­nuk­sen pääl­le. Niin­pä kah­den moot­to­ri­sa­han voi­min puu kaa­det­tiin ja polt­to­puu­ta sii­tä saa­tiin pit­käk­si ai­kaa.

Ja sit­ten ta­pah­tui ih­me! Kan­nos­ta ver­soi tai­mi. An­noim­me sen kas­vaa ja niin sii­tä kas­voi yl­väs, ko­me­a­ryh­ti­nen nei­to. An­noim­me sil­le ni­mek­si Han­ne­le Jo­han­nan tyt­tä­ren mu­kaan. Ja niin kuin edel­li­ses­sä ko­lum­nis­sa ker­roin, et­tä tor­pan pi­has­sa kas­vaa Han­ne­len lap­sen­lap­sel­le Mar­til­le män­ty. Näin ta­ri­nat jat­ku­vat, mitä kaik­kea puut voi­si­vat­kaan ker­toa!

Ta­pio Ero­nen
ke­sä­vir­to­lai­nen,
myös syk­syi­sin ja ke­väi­sin