Sa­nel­ma huo­ma­si kau­pan il­moi­tus­tau­lul­la mai­nok­sen uu­des­ta elo­ku­vas­ta.

– Kup­pi kah­via ja lei­vos, ra­kas! Pel­ko suu­ren rak­kau­den me­ne­tyk­ses­tä ja uu­des­ta toi­vos­ta luki juo­ni ker­ron­nas­sa.

Sa­nel­ma in­nos­tui ja os­ti sa­man tien kak­si lip­pua lef­faan, it­sel­leen ja tie­tys­ti El­me­ril­le. Li­put os­tet­tu­aan hän soit­ti naa­pu­ril­leen ja ker­toi iha­nas­ta yl­lä­tyk­ses­tään. El­me­ri oli en­sin ihan hil­jaa ja sai sit­ten yl­lät­tä­en ys­kän­puus­kan, mut­ta ai­kan­sa ka­kis­tel­tu­aan hän lu­pau­tui Sa­nel­man seu­rak­si.

Il­lan tul­tua Sa­nel­ma pä­ris­te­li pos­ket heh­ku­en au­tol­laan koh­ti Ket­tu­lan ky­län te­at­te­ria, kun­nes huo­ma­si tu­tun hah­mon kä­ve­le­vän tiel­lä.

– Var­maan kau­pal­le me­nos­sa, Sa­nel­ma tuu­ma­si ja jar­rut­ti niin et­tä ren­kaat vin­kui­vat.

– Hyp­pää­hän kyy­tiin, jä­tän si­nut kau­pal­la pois kyy­dis­tä, jat­kan sit­ten elo­ku­viin.

– Mitä, elo­ku­viin?, Mai­ja puus­kah­ti,

– Sin­ne­hän mi­nä­kin olen me­nos­sa.

– Mitä ?! voi jes­tas sen­tään, jo on päi­viin elet­ty. Nä­mä­hän ovat mi­nun tref­fit ! pää­si Sa­nel­mal­ta sa­mal­la, kun hän kaa­sut­ti au­to­aan.

Ran­nan Mai­ja hä­din tus­kin eh­ti is­tua au­ton kyy­tiin, niin tuoh­tu­nut Sa­nel­ma oli me­ne­te­tys­tä il­las­ta

– Kuin­ka sinä osaat­kin Mai­ja ai­na ol­la sa­mas­sa pai­kas­sa, kun ei pi­täi­si? Ih­met­te­li Sa­nel­ma ää­neen.

Pe­ril­lä al­koi tais­te­lu is­tuin­pai­kois­ta, kun he saa­pui­vat näy­tök­seen. Se vas­ta oli ää­ne­käs fars­si.

– Is­tu­ma­paik­ka nu­me­rot ovat var­mas­ti vää­räs­sä jär­jes­tyk­ses­sä, sa­noi Sa­nel­ma pu­his­ten ja oli sa­mal­la tal­loa use­am­man var­paat kat­so­mos­sa.

On­gel­man rat­kai­su löy­tyi, kun El­me­ri saa­tiin lo­pul­ta yh­tei­ses­tä so­pi­muk­ses­ta is­tu­maan hei­dän kes­kel­leen. On­nek­si elo­ku­va oli vä­ri­käs ja mu­kaan­sa tem­pai­se­va, niin et­tä unoh­tui kaik­ki mur­heet.

– Voi, oli­pa su­rul­li­nen lop­pu, nyyh­kyt­ti Ran­nan Mai­ja ne­nä­lii­naan­sa, kun he tu­li­vat ulos te­at­te­ris­ta.

– Höp­sis­tä, tun­net­ta pi­tää ol­la ja tuis­ket­ta! Huu­dah­ti Sa­nel­ma ja kii­ruh­ti au­tol­leen.

Ko­ti­mat­ka meni rat­toi­sas­ti ja jo­kai­sel­la oli iloi­nen mie­li hai­ke­as­ta elo­ku­vas­ta huo­li­mat­ta.

Sa­nel­ma oli tyy­ty­väi­nen, kun oli saa­nut El­me­ril­tä kä­si­var­teen hi­pai­sun.

– Oli­ko­han se mie­hen kai­no tapa kiit­tää hy­väs­tä seu­ras­ta, tuu­mi Sa­nel­ma tyy­ty­väi­se­nä, kun hu­ris­te­li au­tol­laan ko­tiin päin.

Tuu­lia Mar­ja­nen
ku­va­tai­tei­li­ja
joka kä­sit­te­lee ar­jen
ko­miik­kaa
vä­rik­käi­den hah­mo­jen kaut­ta