Kun ajattelen kuluvan vuodenajan juhlapäiviä, itsenäisyyspäivää ja joulua, niin niitä yhdistää ajatuksissani sana, rakkaus: isänmaanrakkaus, äidinrakkaus, rakkaus puolisoon ja sukuun eli laajemmin ajateltuna rakkaus kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Rakkaus sanana on niin vaativa ja ehdoton, että siitä kirjoittaminen tuntuu maailman vaikeimmalta tehtävältä. Silti siihen ajattelin ryhtyä: tietäen, että raapaisen vain pintaa.
Kun katsot vaikkapa rakkauselokuvaa tai luet romanttista kirjaa tai kuuntelet rakkauslaulua, niin sinulla on oletus siitä, mitä tuntemuksia taideteoksen pitäisi herättää. Kun itsekin mitä todennäköisimmin olet kokenut rakkauden, tiedät, että tuota tunnetta ei voi oikeastaan verrata mihinkään muuhun; sitä ei voi pakottaa eikä sitä voi salata.
Rakastumista pitäisi kaiken todennäköisyyden mukaan seurata rakkauden tunne, joka kestää kaikki elämän karikotkin. Rakkaus on sitoumus, joka vaatii tahtoa ja halua panostaa siihen valintaan, jonka on elämässään tehnyt. Kovin usein vain kuulee neuvoja, jotka ohjaavat itsekkyyteen ja oman edun tavoitteluun. Omalla ja toisen elämällä leikkiminen saattaa käydä kovin kalliiksi. Nykyinen avioliiton alasajo on räikeä esimerkki tästä kertakäyttöajattelusta.
Rakkaus on tunne, mutta sitä seuraa tekoja.
Rakkaus ei ole järjen asia, mutta se ei saa tehdä meistä järjettömiä.
"Sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne", on luonnontieteilijä ja filosofi Blaise Pascal on todennut.
"Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus." (1. Kor. 13)
Tuula Jokinen
