Sanelman pihan omenapuissa pursusivat mehevät omenat. Ne suorastaan kutsuivat haukkaamaan pulleaa ja punaista poskeaan.
Näillä ompuilla hän uskoi saavansa Elmerin ymmärtämään, että hän oli oikea emäntä ja se oikea valinta.
– Jestas sentään, mikä olisi mukavampaa, kuin Elmerin kanssa yhdessä juoksennella omenapuiden alla kuten Aatami ja Evakin teki. Omenalla Eevakin houkutteli Aatamin ja silloin miehen silmät aukenivat, ajatteli hän ja kiiruhti kutsumaan Elmerin sadonkorjuuseen
– Jopas on komeita ja niin maukkaita omppuja, totesi Elmeri hymyssä suin.
– Näistä voidaan keittää talven varalle mehua, vastasi Sanelma tyytyväisenä.
Tikapuut natisivat, kun hän kurkotteli korinsa täyteen satoa.
Tietysti Sanelman piti välillä kurkistella Elmeriä, että näkisi minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt mieheen.
– No, tuletkos sinä siitä käsiini, jotta saan sinut, tuhahti hän täynnä tyytyväisyyttä itsekseen, sillä mies oli selvästi omenoitten pauloissa.
– Ai sentään, varovaisemmin, parkaisi Elmeri ja kyyristyi korinsa kanssa suojaan.
Sanelman vilkuilu paljastui, kun oksa raksahti ja omenat putosivat suoraan Elmerin päähän.
– Johan kopsahti, sillä ei omena kauas puusta putoa, vihjaili Sanelma naurussa suin.
Tietysti Rannan Maija ilmestyi paikalle ja yllätti heidät kohtalokkaalla hetkellä. Sehän Sanelmaa kismitti.
– Päätin tulla apuun, sillä näin että täällä ollaan työn touhussa, ilmoitti Maija ja alkoi kerätä omenasatoa koriinsa.
– Tietysti, niinhän omena sanoi madolle, että ole kuin kotonasi...vai kuinka se meni, mumisi Sanelma itsekseen ääneen.
Hänen olisi tehnyt mieli huutaa kiukusta, niin Sanelmaa harmitti Maijan saapuminen parhaimpaan aikaan.
Tuulia Marjanen
kuvataiteilija,
joka käsittelee
arjen komiikkaa
värikkäiden hahmojen
kautta