Tikapuut natisivat, kun Sanelma kurkotteli korinsa täyteen satoa.

Piirros Tuulia Marjanen

Sa­nel­man pi­han ome­na­puis­sa pur­su­si­vat me­he­vät ome­nat. Ne suo­ras­taan kut­sui­vat hauk­kaa­maan pul­le­aa ja pu­nais­ta pos­ke­aan.

Näil­lä om­puil­la hän us­koi saa­van­sa El­me­rin ym­mär­tä­mään, et­tä hän oli oi­kea emän­tä ja se oi­kea va­lin­ta.

– Jes­tas sen­tään, mikä oli­si mu­ka­vam­paa, kuin El­me­rin kans­sa yh­des­sä juok­sen­nel­la ome­na­pui­den al­la ku­ten Aa­ta­mi ja Eva­kin teki. Ome­nal­la Ee­va­kin hou­kut­te­li Aa­ta­min ja sil­loin mie­hen sil­mät au­ke­ni­vat, ajat­te­li hän ja kii­ruh­ti kut­su­maan El­me­rin sa­don­kor­juu­seen

– Jo­pas on ko­mei­ta ja niin mauk­kai­ta omp­pu­ja, to­te­si El­me­ri hy­mys­sä suin.

– Näis­tä voi­daan keit­tää tal­ven va­ral­le me­hua, vas­ta­si Sa­nel­ma tyy­ty­väi­se­nä.

Ti­ka­puut na­ti­si­vat, kun hän kur­kot­te­li ko­rin­sa täy­teen sa­toa.

Tie­tys­ti Sa­nel­man piti vä­lil­lä kur­kis­tel­la El­me­riä, et­tä nä­ki­si min­kä­lai­sen vai­ku­tuk­sen hän oli teh­nyt mie­heen.

– No, tu­let­kos sinä sii­tä kä­sii­ni, jot­ta saan si­nut, tu­hah­ti hän täyn­nä tyy­ty­väi­syyt­tä it­sek­seen, sil­lä mies oli sel­väs­ti ome­noit­ten pau­lois­sa.

– Ai sen­tään, va­ro­vai­sem­min, par­kai­si El­me­ri ja kyy­ris­tyi ko­rin­sa kans­sa suo­jaan.

Sa­nel­man vil­kui­lu pal­jas­tui, kun ok­sa rak­sah­ti ja ome­nat pu­to­si­vat suo­raan El­me­rin pää­hän.

– Jo­han kop­sah­ti, sil­lä ei ome­na kau­as puus­ta pu­toa, vih­jai­li Sa­nel­ma nau­rus­sa suin.

Tie­tys­ti Ran­nan Mai­ja il­mes­tyi pai­kal­le ja yl­lät­ti hei­dät koh­ta­lok­kaal­la het­kel­lä. Se­hän Sa­nel­maa kis­mit­ti.

– Pää­tin tul­la apuun, sil­lä näin et­tä tääl­lä ol­laan työn tou­hus­sa, il­moit­ti Mai­ja ja al­koi ke­rä­tä ome­na­sa­toa ko­riin­sa.

– Tie­tys­ti, niin­hän ome­na sa­noi ma­dol­le, et­tä ole kuin ko­to­na­si...vai kuin­ka se meni, mu­mi­si Sa­nel­ma it­sek­seen ää­neen.

Hä­nen oli­si teh­nyt mie­li huu­taa kiu­kus­ta, niin Sa­nel­maa har­mit­ti Mai­jan saa­pu­mi­nen par­haim­paan ai­kaan.

Tuu­lia Mar­ja­nen
ku­va­tai­tei­li­ja,
joka kä­sit­te­lee
ar­jen ko­miik­kaa
vä­rik­käi­den hah­mo­jen
kaut­ta