Las­ten ja en­ke­lien päi­vää eli Mik­ke­lin­päi­vää vie­tet­tiin hil­jat­tain ja van­hus­ten viik­koa ele­tään par­hail­laan, kun tätä kir­joi­tan.

Mil­loin lap­suus päät­tyy ja mil­loin van­huus al­kaa? Lain­sää­dän­nöl­li­ses­ti näi­den ikä­kau­sien erot­ta­mi­nen on tar­peel­lis­ta, mut­ta muu­ten sil­lä ei lie­ne mer­ki­tys­tä. Ajat­te­len, et­tä meil­lä on sama sie­lu koko elä­mäm­me ajan, mut­ta ul­ko­kuo­ri ja olo­suh­teet muut­tu­vat.

Lap­se­na muis­tan ol­lee­ni hy­vin on­ne­kas, kun sain ju­tel­la van­hem­pien ih­mis­ten kans­sa. Kou­lus­sa ope­tet­tiin kyl­lä an­si­ok­kaas­ti his­to­ri­aa, mut­ta to­del­li­set, ele­tyt his­to­ri­an vai­heet he­rä­si­vät mie­li­ku­vi­tuk­sen myö­tä eloon iäk­kääm­piä hen­ki­löi­tä kuun­nel­les­sa. Edel­leen on tur­val­lis­ta ja kieh­to­vaa pa­la­ta sii­hen maa­il­maan, jota lap­se­na eli. Ei ole mi­ten­kään huo­no asia, et­tä tun­tee juu­ren­sa ja sen maa­pe­rän, jol­ta on pon­nis­ta­nut eteen­päin.

Ny­ky­päi­vä­nä mi­nua su­ret­taa kes­kus­te­lu van­he­ne­van vä­es­tön tuo­mis­ta ”on­gel­mis­ta” ja kus­tan­nuk­sis­ta. Jos kai­ken mit­taa ra­has­sa, ei ih­mi­sen elä­mäl­le an­na pal­jon­kaan ar­voa. En­tä, mi­ten käy kii­tol­li­suu­den ja kun­ni­oi­tuk­sen, jota oli­si syy­tä tun­tea toi­si­am­me koh­taan - ai­van iäs­tä riip­pu­mat­ta?

Ajan ku­lu­mi­nen on nous­sut ny­kyih­mi­sel­le ai­van lii­an tär­ke­ään ase­maan. Kii­re pai­naa pääl­le. Ai­ka­tau­lu­jen nou­dat­ta­mi­nen on tär­ke­ää. Mut­ta näin ei ole ol­lut ai­na. En­ti­si­nä ai­koi­na ja val­lan­kin, jos ih­mi­nen eli maa­ta­lous­val­tai­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa, riit­ti eh­kä tai­vaan tark­kai­lu ajan mää­rit­tä­mi­sek­si ja vuo­ro­kau­si­ryt­min mää­rä­si­vät au­rin­gon nou­su ja las­ku. Ny­ky­suo­ma­lai­nen on laa­ti­nut elä­mään­sä var­ten check-lis­tan ja yrit­tää nou­dat­taa sitä kir­jai­mel­li­ses­ti. Sii­nä si­vus­sa ohi li­puu lap­suus, nuo­ruus, kes­ki-ikä ja van­huus. Mut­ta mitä jää niin sa­no­tus­ti kä­teen?

Tuu­la Jo­ki­nen