Lasten ja enkelien päivää eli Mikkelinpäivää vietettiin hiljattain ja vanhusten viikkoa eletään parhaillaan, kun tätä kirjoitan.
Milloin lapsuus päättyy ja milloin vanhuus alkaa? Lainsäädännöllisesti näiden ikäkausien erottaminen on tarpeellista, mutta muuten sillä ei liene merkitystä. Ajattelen, että meillä on sama sielu koko elämämme ajan, mutta ulkokuori ja olosuhteet muuttuvat.
Lapsena muistan olleeni hyvin onnekas, kun sain jutella vanhempien ihmisten kanssa. Koulussa opetettiin kyllä ansiokkaasti historiaa, mutta todelliset, eletyt historian vaiheet heräsivät mielikuvituksen myötä eloon iäkkäämpiä henkilöitä kuunnellessa. Edelleen on turvallista ja kiehtovaa palata siihen maailmaan, jota lapsena eli. Ei ole mitenkään huono asia, että tuntee juurensa ja sen maaperän, jolta on ponnistanut eteenpäin.
Nykypäivänä minua surettaa keskustelu vanhenevan väestön tuomista ”ongelmista” ja kustannuksista. Jos kaiken mittaa rahassa, ei ihmisen elämälle anna paljonkaan arvoa. Entä, miten käy kiitollisuuden ja kunnioituksen, jota olisi syytä tuntea toisiamme kohtaan - aivan iästä riippumatta?
Ajan kuluminen on noussut nykyihmiselle aivan liian tärkeään asemaan. Kiire painaa päälle. Aikataulujen noudattaminen on tärkeää. Mutta näin ei ole ollut aina. Entisinä aikoina ja vallankin, jos ihminen eli maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa, riitti ehkä taivaan tarkkailu ajan määrittämiseksi ja vuorokausirytmin määräsivät auringon nousu ja lasku. Nykysuomalainen on laatinut elämäänsä varten check-listan ja yrittää noudattaa sitä kirjaimellisesti. Siinä sivussa ohi lipuu lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja vanhuus. Mutta mitä jää niin sanotusti käteen?
Tuula Jokinen
