Näin lop­pu­vuo­des­ta, ja kun jou­lu­kin lä­hes­tyy sekä pi­meys li­sään­tyy, tuli ve­li­po­jan kans­sa pu­heek­si jou­lu­va­lo­jen asen­ta­mi­nen mei­dän­kin pi­hal­le.

Sa­noin ve­li­po­jal­le:

– Ei­kö­hän me­kin lai­te­ta jou­lu­va­lo­ja tuon­ne pi­hal­le. Lai­te­taan oi­kein ame­ri­kan mal­liin niin pi­meys kaik­ko­aa täl­tä pi­hal­ta. Meil­lä ei ole nii­tä va­lo­ja kuin joku has­su kynt­ti­lä

– Sit­ten läh­dem­me kaup­paan os­tok­sil­le, sa­noin.

Sii­tä läk­sim­me va­lo­ja kat­so­maan et­tä, min­kä­lai­sia nii­tä on saa­ta­va­na. Löy­tyi­hän nii­tä. Oli vilk­ku­via ja pit­kiä köy­siä. Oli kai­ken vä­ri­siä lyh­käi­siä ja pit­kiä eri­lai­sia ku­vi­oi­ta ja hah­mo­ja. Ke­rä­sim­me nii­tä sy­lin täy­del­tä kaik­kia va­lo­ja ja sit­ten kas­san kaut­ta ko­tiin.

Niin al­koi suun­nit­te­lu mitä mi­hin­kin lai­te­taan. Pui­ta ja pen­sai­ta meil­lä on riit­tä­väs­ti se ei ol­lut on­gel­ma. Pa­ket­te­ja au­ko­maan ja va­lo­joh­to­ja suo­ris­ta­maan. Se oli hel­pom­min sa­not­tu kuin teh­ty. Joh­to­ja oli lo­pu­ton mää­rä. Sit­ten ne me­ni­vät se­kai­sin. Nyt oli pit­kä pin­na tar­peen.

Sii­nä pää­si jo voi­ma sa­nat val­loil­leen. Ve­li­po­jal­ta pa­loi pin­na to­taa­li­ses­ti yh­den va­lo­sar­jan kans­sa. Kuu­lui perr, perr ja koko va­lo­sar­ja­ka­sa len­si ko­me­as­ti kuu­seen.

Sa­noin ve­li­po­jal­le:

– Nyt kä­si­tit vää­rin tä­män hom­man, ne pi­tää au­koa suo­rak­si ja sit­ten lait­taa. Ei­kä heit­tää koko ka­saa suo­raan kuu­seen.

– Näit­ten kans­sa me­nee her­mot, mu­ri­si ve­li­poi­ka.

– Jo­han näi­tä on saa­tu enin osa pai­koil­leen, kyl­lä tämä täs­tä me­nee, loh­dut­te­lin.

– Minä me­nen ha­ke­maan jat­ko­joh­to­ja ja ja­ko­ra­si­oi­ta li­sää.

– Minä vie­lä vien nämä va­lot tuon toi­sen kuu­sen lat­vaan. Haen tik­kaat tuol­ta sei­nus­tal­ta.

Nou­sin va­lo­jen kans­sa tik­kai­ta ylös. Ke­rä­sin va­lo­joh­toa kä­teen ja hei­tin sen lat­van toi­sel­le puo­lel­le. Hy­vin se len­si, sa­moin len­sin mi­nä­kin. Tik­kaat kaa­tui eri suun­taan, minä kuu­seen päin. Puus­ta kiin­ni ja mat­ka alas­päin kuin ora­va, ok­sal­ta ok­sal­le maa­han as­ti kuu­sen ok­sia kä­det täyn­nä.

– Ei oli­si tar­vin­nut kar­sia sitä puu­ta. Tar­koi­tus oli lait­taa va­lot sin­ne ok­sil­le ei­kä tuo­da ok­sia alas, tuu­ma­si ve­li­poi­ka.

En juu­ri nau­ra­nut. Va­lot kui­ten­kin saa­tiin asen­net­tua val­miik­si. Sit­ten kyt­ket­tiin ja­ko­ra­si­at ja jat­ko joh­dot val­miik­si. Ve­li­poi­ka läh­ti kyt­ke­mään va­lot säh­kö­verk­koon.

– Nyt näh­dään tä­män seu­dun ko­meim­mat jou­lu­va­lot, sa­noi ve­li­poi­ka men­nes­sään.

Va­lot lei­mah­ti­vat pa­la­maan. Oli vilk­ku­mis­ta ja kai­ken­lais­ta va­loa. Niin vilk­kui ja rä­ti­si myös jat­ko­joh­dois­sa, oli ki­pi­nää ja sä­hi­nää, sit­ten tus­sah­ti. Tuli täy­del­li­nen pi­meys. Kaik­ki va­lot sam­mui­vat, sa­moin koko talo ja kaik­ki muu­kin oli yh­tä mus­ta­na.

Isä tuli ulos ky­se­le­mään, mik­si sam­mu­tim­me kaik­ki va­lot, kun on täy­sin pi­me­ä­tä?

– Tai­si kä­räh­tää kaik­ki su­lak­keet yli­kuor­mi­tuk­sen ta­kia, ve­li­poi­ka sa­noi isäl­le.

Isä käs­ki vaih­taa su­lak­keet, jot­ta saa­daan va­lot pa­lau­te­tuk­si. On­gel­mia tuli, kun yh­tään su­la­ket­ta ei ol­lut koko ta­los­sa ja uu­sia saa­daan vas­ta huo­men­na. Mei­tä ei ke­hut­tu ve­li­po­jan kans­sa jou­lu­va­lo­jen asen­ta­mi­ses­ta.

Ei meil­lä­kään ol­lut pal­joa nau­run ai­het­ta.

Ris­to A Hän­ni­nen