Kesä on mo­nen juh­lan ai­kaa, on val­mis­tu­jai­sia, ke­sä­juh­lia ja tie­ten­kin ju­han­nus. Ju­han­nus Jo­han­nes kas­ta­jan syn­ty­män muis­tok­si vie­tet­tä­vä juh­la. Valo tul­vii kaik­ki­al­la ja luon­to on kau­neim­mil­laan, kas­vien elin­voi­ma on val­ta­va ja kaik­ki tun­tuu niin raik­kaal­ta. It­sel­le­ni se nos­tat­taa kii­tol­li­sen mie­len.

Jo­han­nes syn­tyi puo­li vuot­ta en­nen Jee­sus­ta. Jo­han­nek­sen syn­ty­mä oli yl­lä­tys hä­nen isäl­leen Sa­ka­ri­aal­le, kos­ka he Eli­sa­be­tin kans­sa oli­vat jo sen ikäi­siä, et­tei lap­sen syn­ty­män oli­si pi­tä­nyt enää ol­la mah­dol­lis­ta. Niin vain kui­ten­kin kävi, et­tä en­ke­lin Sa­ka­ri­aal­le il­moit­ta­ma lap­sen syn­ty­mä kävi to­teen. Ja en­ke­lin käs­kyn mu­kai­ses­ti Sa­ka­ri­as an­toi hä­nel­le ni­men Jo­han­nes, joka tar­koit­taa Ju­ma­la on ar­mol­li­nen. Ar­moa ei tar­vi­ta täy­del­li­syy­des­sä, vaan kes­ke­ne­räi­syy­des­sä, elä­mäs­sä, jos­sa kaik­ki ei ole sel­ke­ää, ei­kä ai­na tule toi­mi­neek­si oi­kein.

Jo­han­nes kul­ki ja saar­na­si, et­tä ih­mis­ten tu­li­si muut­taa elä­män­sä suun­ta ja ot­taa kas­te. Näin jo­kai­nen voi­si ko­kea sel­ke­äm­min Ju­ma­lan rak­kau­den ja ar­mon. Je­sa­jan kir­jas­sa Jo­han­nek­ses­ta on en­nus­tet­tu.

Ää­ni huu­taa asu­mat­to­mal­la seu­dul­la: Val­mis­ta­kaa Her­ral­le tie, oi­kais­kaa hä­nen pol­kun­sa mut­kat! Kaik­ki rot­kot täy­te­tään, vuo­ret ja kuk­ku­lat ma­dal­le­taan. Mut­kai­set tiet suo­ris­te­taan, kuop­pai­set tiet ta­soi­te­taan. Kaik­ki saa­vat näh­dä, mi­ten Ju­ma­la pe­las­taa.

Jo­han­nes kävi Kris­tuk­sen edel­lä ja Jee­sus toi meil­le ar­mon ja rak­kau­den sa­no­man, sa­no­man ra­kas­ta­vas­ta Ju­ma­las­ta, joka pe­las­taa. Ju­han­nuk­sen valo py­säyt­tää kat­so­maan ym­pä­ril­le ja myös si­sim­pään. Valo ei pois­ta elä­mäs­tä kaik­kea var­joa, mut­ta se te­kee nä­ky­väk­si sen, mikä muu­ten jäi­si huo­maa­mat­ta: kii­tol­li­suu­den ai­heet, lä­him­mäi­sen tar­peen ja Ju­ma­lan hil­jai­sen läs­nä­o­lon ar­jen kes­kel­lä. Jo­han­nes ei osoit­ta­nut it­seen­sä, vaan Kris­tuk­seen.

Sa­mal­la ta­voin ju­han­nuk­sen valo voi muis­tut­taa mei­tä sii­tä, et­tä elä­män sy­vin toi­vo ei ole vain ke­sän kau­neu­des­sa, vaan ar­mos­sa, joka kan­taa kaik­ki­na vuo­de­nai­koi­na. Se kut­suu mei­tä kään­ty­mään Ju­ma­lan puo­leen, mut­ta myös kat­so­maan toi­si­am­me lem­pe­äm­min ja an­ta­maan ti­laa uu­del­le alul­le.

Mari Pääk­kö­nen

Tar­jan­teen seu­ra­kun­ta