En­si sun­nun­tai­na van­han tes­ta­men­tin teks­tis­sä on pät­kä Ruu­tin ta­ri­nas­ta. Raa­ma­tus­sa on vain kak­si kir­jaa, jot­ka on ni­met­ty kir­jan nais­puo­li­sen pää­hen­ki­lön mu­kaan. Toi­nen oli Is­ra­e­lin kan­saan kuu­lu­va Es­ter, mut­ta Ruut oli mo­a­bi­lai­nen nai­nen. Ruu­tin kir­jas­sa on vain nel­jä lu­kua, mut­ta se on sil­ti tär­keä osa Is­ra­e­lin kan­san his­to­ri­aa.

Noo­mi ja Eli­me­lek oli­vat läh­te­neet Bet­le­he­mis­tä nä­län­hä­tää pa­koon ja aset­tu­neet per­hei­neen Mo­a­biin asu­maan. Po­jat ot­ti­vat kum­pi­kin vai­mon Mo­a­bis­ta. Ruut oli toi­nen näis­tä maa­han­muut­ta­ja­poi­kien puo­li­sois­ta.

On­ni ei ol­lut myö­tä. Isä Eli­me­lek kuo­li, ja 10 vuot­ta myö­hem­min mo­lem­mat po­jat. Noo­mi jäi les­kek­si ja lap­set­to­mak­si. Las­ten­lap­si­a­kaan ei ol­lut siu­naan­tu­nut. Jäi vain kak­si mi­ni­ää, les­kiä he­kin. Noo­mi päät­ti pa­la­ta ko­tiin Bet­le­he­miin. Mi­ni­öi­tään hän ke­hot­ti jää­mään Mo­a­biin ja et­si­mään uu­det puo­li­sot.

Kau­an it­ket­ty­ään Or­pa tot­te­li. Mut­ta Ruut sa­noi ano­pil­leen sa­nat, jot­ka sai­vat hä­net hil­jai­sek­si. ”Min­ne sinä me­net, sin­ne me­nen mi­nä­kin. Si­nun kan­sa­si on mi­nun kan­sa­ni ja si­nun Ju­ma­la­si on mi­nun Ju­ma­la­ni”.

Ruu­tin päät­tä­väi­syys he­rät­ti mi­nus­sa pal­jon ky­sy­myk­siä. Mi­ten hyvä anop­pi Noo­mi oli­kaan, kun mi­ni­ät ei­vät oli­si ha­lun­neet hä­nes­tä luo­pua. Ei vaik­ka puo­li­soi­ta ei enää ol­lut. Ja mi­ten toi­sen­lais­ta oli ol­lut elää is­ra­e­li­lais­ten per­hees­sä, jos­sa ru­koil­tiin yh­tä ai­no­aa elä­vää Ju­ma­laa? Ruut oli täs­sä per­hees­sä saa­nut ko­kea jo­tain sel­lais­ta, mitä ei lap­suu­den ko­dis­sa ja us­kon­non har­joit­ta­mi­ses­sa ol­lut. Se jo­kin oli niin tär­ke­ää, et­tei Ruut ha­lun­nut sii­tä luo­pua.

Ruut ym­mär­si myös, et­tä Noo­mi oli nyt täs­sä maa­il­mas­sa ihan yk­sin. Hän ra­kas­ti anop­pi­aan niin pal­jon, et­tei suos­tu­nut jät­tä­mään tätä pär­jää­män yk­sin. Hän pis­ti pe­liin koko elä­män­sä tä­män lä­him­mäi­sen­sä puo­les­ta. Täs­tä krii­sis­tä, les­key­des­tä ja tyh­jän pääl­le jou­tu­mi­ses­ta sel­vi­tään yh­des­sä.

Noo­mi ajat­te­li hän­kin mi­ni­öi­den­sä pa­ras­ta. Ajat­te­li et­tei hä­nel­lä, van­hal­la nai­sel­la ole enää mi­tään vä­liä, mut­ta nuo nuo­ret an­sait­se­vat vie­lä toi­sen mah­dol­li­suu­den. Kun Ruut va­kuut­ti py­sy­vän­sä hä­nen vie­rel­lään, Noo­mi sai tun­tea it­sen­sä tär­ke­äk­si ja ra­kas­te­tuk­si. Se oli odot­ta­ma­ton suu­ri lä­him­mäi­sen­rak­kau­den osoi­tus. Noo­mi myös ot­ti tä­män avun vas­taan, ei­kä enää jan­kut­ta­nut asi­as­ta Ruu­til­le. He al­koi­vat val­mis­tel­la mat­kaa ja läh­ti­vät koh­ti Bet­le­he­miä.

”Kai­ken min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le.” Vii­me kä­des­sä lä­him­mäi­syys on sitä, et­tä ei hyl­kää ih­mis­tä hä­däs­sä. Sinä olet sen ar­voi­nen, et­tä si­nua pi­tää aut­taa. Noo­min ja Ruu­tin koh­dal­la lä­him­mäi­syyt­tä lei­ma­si myös lä­hei­syys ih­mis­suh­tee­na. Mut­ta mil­tä mah­taa tun­tua lä­him­mäi­sen hyvä teko sil­loin, kun te­ki­jä on täy­sin tun­te­ma­ton? Tai hen­ki­lö, joka ei kuu­lu ys­tä­vä­pii­riin? Yl­lät­tä­vää ja odot­ta­ma­ton­ta. Häm­men­tä­vää ja an­sait­se­ma­ton­ta.

En­tä mil­tä tun­tuu aut­taa tun­te­ma­ton­ta. Tai ih­mis­tä jos­ta ei var­si­nai­ses­ti pidä? Tun­tuu­ko, et­tä ha­lu­ai­si kä­vel­lä ohi ja aja­tel­la, et­tä joku muu sit­ten aut­taa.

Sii­nä on ky­sy­mys ih­mi­sar­vos­ta: Kuka olet­kin, olet ih­mi­nen ja an­sait­set tul­la au­te­tuk­si. Jee­sus an­toi tä­hän hy­vän oh­je­nuo­ran: Kai­ken min­kä olet­te teh­neet yh­del­le näis­tä vä­him­mis­tä vel­jis­tä­ni, sen te olet­te teh­neet mi­nul­le. Vaik­ka joku on täy­sin tun­te­ma­ton, Jee­sus tun­tee hä­net ja hän on Jee­suk­sel­le tär­keä.

Tun­te­mat­to­man apu voi eri­tyi­ses­ti tun­tua Ju­ma­lan lä­het­tä­mäl­tä avul­ta. Se on odot­ta­ma­ton vas­taus ru­kouk­seen, jota ei edes us­ko­nut ke­nen­kään kuu­le­van.

Sei­ja Laak­so­nen

Vir­tain seu­ra­kun­ta