Hä­li­se­vä ih­mis­jouk­ko tun­gek­sii tien pien­ta­reel­la. Pit­kään odo­tet­tua muu­tos­ta ja toi­vei­den täyt­ty­mis­tä tä­hyil­lään saa­pu­vak­si tie­tä pit­kin.

Mu­ka­na ole­mi­sen tar­ve on suu­ri. Ha­lu­taan teh­dä jo­tain, jol­la ol­laan osa tätä suur­ta het­keä. Joku kii­pe­ää puu­hun ja pu­dot­taa pal­mun ok­sia maa­han. Viit­to­ja hei­te­tään har­ti­oil­ta maa­han pal­mun ok­sien vie­reen.

”Kat­so, ku­nin­kaa­si tu­lee! Hän tu­lee luok­se­si lem­pe­ä­nä, rat­sas­ta­en aa­sil­la, työ­juh­dan var­sal­la…”

Ih­mi­set ovat pa­kah­tua rie­mus­ta. Tämä ta­pah­tuu oi­ke­as­ti, noin 500 vuot­ta sen jäl­keen kun pro­feet­ta Sa­kar­ja näin en­nus­ti Mes­si­aas­ta. Olem­me osa muu­tos­ta. Tä­män jäl­keen mi­kään ei ole niin kuin en­nen. Ku­nin­kaam­me tu­lee. Nyt.

Hoo­si­an­na! Sil­lä sa­nal­la ter­veh­di­tään ku­nin­gas­ta. Kaik­ki jot­ka aa­sil­la rat­sas­ta­vaa Jee­sus­ta ter­veh­ti­vät täl­lä sa­nal­la, tun­nus­ti­vat us­kon­sa. Us­kom­me et­tä juu­ri Jee­sus on se odo­tet­tu Mes­si­as, se suu­rin ku­nin­gas.

En­sim­mäi­se­nä ad­vent­ti­na Hoo­si­an­na-vir­ren lau­la­mi­nen on us­kon­tun­nus­tus se­kin. Niin kuin sil­loin ai­koi­naan, nyt­kin Jee­sus­ta ter­veh­di­tään ku­nin­kaa­na, muu­tok­sen tuo­ja­na, pe­las­ta­ja­na.

Se on kirk­kom­me ka­len­te­ris­sa uu­den vuo­den aloi­tus. Van­hal­le kään­ne­tään sel­kä ja ote­taan Ju­ma­lal­ta vas­taan jo­tain uut­ta.

Muu­tos­ta ku­va­taan usein tuu­le­na. Muu­tok­sen tuu­let pu­hal­ta­vat. Tuu­li vie men­nes­sään jo­tain van­haa, ja tuo mu­ka­naan jo­tain uut­ta.

Mikä tänä ad­vent­ti­na muut­tuu? Mitä uut­ta tuo meil­le uu­si kirk­ko­vuo­si? Mitä aja­tuk­sia asi­oi­den muut­tu­mi­nen nos­taa mie­leen?

Pel­koa. Me­ne­tän­kö jo­tain, kun jo­tain muut­tuu? Me­nee­kö jo­tain pie­leen? Oli­si­ko vii­sain­ta pan­na hant­tiin ja ta­ker­tua van­haan? Näy­tän­kö ty­pe­räl­tä ja epä­us­kot­ta­val­ta, jos an­nan asi­oi­den muut­tua?

Luo­pu­mis­ta. Jos ha­lu­an et­tä jo­kin muut­tuu, on luo­vut­ta­va jos­tain van­has­ta. Luo­vut­ta­va ja us­kot­ta­va, et­tä Ju­ma­la ei jätä tyh­jän pääl­le, vaan an­taa ti­lal­le jo­tain muu­ta.

Luo­pu­mi­sen tus­ka on to­del­lis­ta. Jos jos­tain on oi­ke­as­ti luo­vut­ta­va, se on luul­ta­vas­ti sitä tut­tua ja tur­val­lis­ta. Sil­loin­kin kun tie­tää et­tä se on tur­haa tai elä­mää pai­kal­leen ju­miut­ta­vaa.

Roh­keut­ta. Us­kal­lan­ko kuun­nel­la Ju­ma­lan ään­tä ja ot­taa as­ke­leen koh­ti uut­ta, vaik­ka en tie­dä mitä siel­lä odot­taa?

Jee­sus lu­pa­si ol­la kans­sam­me kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti. Kai­kes­sa sii­nä­kin mikä muut­tuu.

Us­koa. Jos Jee­sus kut­suu seu­raa­maan ou­to­ja tei­tä, se ei tar­koi­ta, et­tä se oli­si huo­no tie. Ei sil­loin, kun sin­ne saa läh­teä Jee­suk­seen tur­va­ten.

Epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le se tie voi vie­dä. Mut­ta siel­lä voi ol­la myös odot­ta­mat­to­mia yl­lä­tyk­siä, joi­ta vain Ju­ma­la voi an­taa.

”Siis älä pel­kää kun jo­kin muut­tuu, mat­kaan jo läh­de, täs­sä on tie. Ju­ma­la an­taa sen mitä puut­tuu. Lä­vit­se kai­ken hän si­nut vie.”

(An­na-Mari Kas­ki­nen: Muu­tok­sen ai­ka)

Sei­ja Laak­so­nen