Kes­ken ar­kis­ten maa­ta­lou­sas­ka­rei­den saan pu­he­lun sai­raa­las­ta. Iä­käs so­ta­ve­te­raa­ni pyy­tää käy­mään. Ka­ris­te­len ar­jen to­mut ja ajan sai­raa­lal­le.

As­tu­es­sa­ni sai­raa­lan huo­neen kyn­nyk­sen yli kuu­len hau­raas­ti, mut­ta jä­me­räs­ti lau­su­tut sa­nat: ”Olen val­mis ko­tiin.”

Sota, kra­naa­tin sir­pa­leet, haa­voit­tu­mi­nen, ru­kous ja sitä myö­hem­min seu­ran­nut Kris­tuk­sen to­del­li­suus. Iäk­kään ve­te­raa­nin sän­gyn vie­res­sä nuo­ri mies on hil­jaa ja kuun­te­lee. Ih­met­te­len Jee­suk­sen an­ta­maa var­muut­ta kuo­le­man kyn­nyk­sel­lä.

Täh­täin on jo toi­ses­sa maa­il­mas­sa, sii­nä maa­il­mas­sa, jos­ta ve­te­raa­ni käyt­tää ni­meä koti. Sa­mal­la tun­tuu, et­tä as­tun het­kek­si ajat­to­muu­teen, kii­rees­tä rau­haan, ar­jen pö­lyis­tä tai­vaan to­del­li­suu­teen.

Kai­paus vih­jee­nä. Tun­net­tu kir­jai­li­ja ja Nar­nia-sar­jan luo­ja C. S. Le­wis sa­noi osu­vas­ti: ”Jos huo­maan it­ses­sä­ni tar­peen, jota mi­kään elä­mys täs­sä maa­il­mas­sa ei voi tyy­dyt­tää, il­mei­ses­ti sil­loin mi­nut on teh­ty tois­ta maa­il­maa var­ten.”

Jo­kai­sen ih­mi­sen si­sim­mäs­sä on aa­vis­tus toi­ses­ta maa­il­mas­ta. Mo­nes­ti se on vain peit­ty­nyt ker­ros­tu­mien al­le.

Ih­mi­ses­sä on ker­rok­sia, sa­noi­sin­ko sy­vyyk­siä, jois­ta tu­lee tie­toi­sek­si tie­tyis­sä elä­män het­kis­sä. Kuu­lui­san Sa­lo­mo­nin tuo­mi­on an­ta­nut ku­nin­gas Sa­lo­mo sa­noi van­hoil­la päi­vil­lään vii­saas­ti Ju­ma­las­ta ja ih­mi­seen ase­te­tus­ta toi­sen maa­il­man kai­puus­ta: ”Myös ikui­suu­den hän on lait­ta­nut hei­dän sy­dä­meen­sä.”

Erää­nä päi­vä­nä mei­dän kaik­kien on kuol­ta­va. Mut­ta kaik­ki­na mui­na päi­vi­nä mei­dän ei tar­vit­se. Lau­lun­te­ki­jän sa­nat ”ja­lat pi­dän mul­las­sa maa­il­man, kat­seel­la­ni tai­vas­ta ta­voi­tan” tii­vis­tä­vät tär­keim­män. Elä­väs­sä kris­til­li­syy­des­sä kun ei ole kyse pel­käs­tään mat­kas­ta tai mää­rän­pääs­tä, vaan mo­lem­mis­ta.

Jos lu­kee his­to­ri­aa, huo­maa, et­tä ne kris­ti­tyt, jot­ka vai­kut­ti­vat kai­kis­ta eni­ten ny­kyi­seen maa­il­maan, oli­vat juu­ri nii­tä kris­tit­ty­jä, jot­ka ajat­te­li­vat eni­ten tu­le­vaa maa­il­maa.

C. S. Le­wis sa­noo: ”Se, et­tä kris­ti­tyis­tä on tul­lut niin te­hot­to­mia ny­kyi­ses­sä maa­il­mas­sa, joh­tuu sii­tä, et­tä he ovat pit­käl­ti la­kan­neet ajat­te­le­mas­ta tois­ta maa­il­maa. Täh­tää koh­ti tai­vas­ta, niin saat maan ’kau­pan pääl­le’, täh­tää koh­ti maa­il­maa, niin et saa kum­paa­kaan.”

Koko kris­til­li­nen us­ko kul­mi­noi­tuu kuo­le­maan. Tar­kem­min sa­not­tu­na kuo­le­man ja Kris­tuk­sen vä­li­seen kamp­pai­luun, jos­ta Jee­sus Kris­tus sel­viy­tyi voit­ta­ja­na.

Mi­kä­li tämä to­del­la pi­tää paik­kan­sa, kuo­le­ma ei ole­kaan pis­te, vaan pilk­ku.

Pa­ras­ta täs­sä on se, et­tä si­nun on mah­dol­lis­ta epäil­lä, ky­syä, ih­me­tel­lä, sa­nal­la sa­no­en sel­vit­tää, mikä on tot­ta. Jee­sus sa­noi: ”Se, joka ha­lu­aa toi­mia hä­nen tah­ton­sa mu­kaan, saa kyl­lä sel­vil­le op­pi­ni al­ku­pe­rän: on­ko se Ju­ma­las­ta, vai pu­hun­ko omi­a­ni?” (Joh. 7:17)

Ma­nu­el Rau­ta­lah­ti
Va­paa­seu­ra­kun­ta