Jos si­nul­la on us­kol­li­nen ys­tä­vä, si­nul­la on pal­jon. Me kaik­ki tar­vit­sem­me lä­hel­lem­me ys­tä­vän, jo­hon voim­me luot­taa ja joka on ys­tä­väm­me niin hy­vi­nä kuin huo­noi­na het­ki­nä. Myös ilon het­ket on hyvä ja­kaa toi­sen kans­sa. Hä­nen kans­saan, joka ei vä­hek­sy iloa vaan ha­lu­aa iloi­ta mu­ka­na. Su­run ja mur­heen kes­kel­lä us­kol­li­nen ys­tä­vä us­kal­taa tul­la lä­hel­le, tu­kea ja roh­kais­ta. Joka nä­kee va­loa pi­me­äs­sä­kin. Pi­tää kiin­ni sil­loin, kun as­ke­leem­me hor­juu.

Mo­nel­le on var­maan tut­tu runo, jos­sa ku­va­taan Ju­ma­lan rak­kaut­ta ja us­kol­li­suut­ta mei­tä ih­mi­siä koh­taan. Sii­nä ky­sy­tään Ju­ma­lal­ta: ”Mis­sä olit sil­loin kun mi­nul­la oli vai­ke­aa ja oli­sin tar­vin­nut si­nua? Sil­loin oli hie­kal­la vain yh­det jäl­jet.” Ju­ma­la vas­ta­si: ”Lap­se­ni, sil­loin kan­noin si­nua.” Ju­ma­la on lä­hel­läm­me, vaik­ka em­me sitä it­se huo­maa. Hän on us­kol­li­nen mei­tä lap­si­aan koh­taan. Hän ra­kas­taa sil­loin­kin, kun em­me sitä an­sait­se.

Hoi­va­työs­sä olen näh­nyt us­kol­li­suu­den kau­neim­mil­laan. Sai­ras­vuo­teel­la iä­käs puo­li­so val­voo vuo­teen vie­rel­lä ja pi­tää kä­des­tä kiin­ni jo hau­ras­ta elä­män­to­ve­ri­aan. Hän ker­too hoi­ta­jal­le, et­tä on ker­ran an­ta­nut lu­pauk­sen ol­la rin­nal­la elä­män lop­puun as­ti. Se an­net­tu lu­paus on täy­tet­tä­vä. Vaik­ka omat voi­mat vä­he­ne­vät, jää kui­ten­kin kos­ke­tus ja rak­kaus.

Luon­nos­sa olen iloin­nut lin­nuis­ta, jot­ka us­kol­li­ses­ti tu­le­vat sa­moil­le pai­koil­le joka ke­vät. Ke­vääl­lä kur­kien huu­to on ter­veh­dys: ”Tääl­lä taas olem­me!” Ovat var­maan sa­mo­ja kur­kia joka vuo­si, kos­ka liik­ku­vat sa­moil­la pai­koil­la. Nyt kur­ki­pa­ris­kun­ta sai poi­ka­sia ja nii­tä oli ilo seu­ra­ta. Joka aa­mu ai­kai­sin per­he tuli ran­nas­ta pi­han poik­ki tu­tul­le hei­nä­pel­lol­le.

Seu­ra­kun­nas­sa meil­le on tar­jol­la pal­jon teh­tä­viä ja voim­me si­tou­tua te­ke­mään yh­des­sä työ­tä seu­ra­kun­nan ja lä­him­mäis­tem­me hy­väk­si. Voim­me us­kol­li­ses­ti teh­dä meil­le us­ko­tut teh­tä­vät. Pal­ve­le­mal­la lä­him­mäi­siä pal­ve­lem­me myös Ju­ma­laa.

Iloi­taan ke­sän kau­neu­des­ta ja us­kol­li­sis­ta ys­tä­vis­tä. Ol­laan it­se­kin us­kol­li­sia ys­tä­viä lä­hei­sil­lem­me.

Kul­je­taan rin­nal­la, kuun­nel­laan, iloi­taan ja it­ke­tään yh­des­sä. Au­rin­kois­ta ja siu­nat­tua ke­sää kai­kil­le!

Ei­la Kal­li­o­mä­ki
elä­ke­läis­di­a­ko­ni, Tar­jan­teen srk