Mo­net ih­mi­set muut­tu­vat pal­jon, kun van­he­ne­vat. Kyl­lä mi­nä­kin olen muut­tu­nut. Ei­kä ole ol­len­kaan har­vi­nais­ta se, et­tä jois­ta­kin voi tul­la vä­hän kat­ke­ria ja vai­kei­ta­kin. Mut­ta on­nek­si minä olen saa­nut tu­tus­tua oi­kein iha­niin van­huk­siin. Heis­tä yri­tän ot­taa op­pia, ja huo­not asi­at ha­lu­an jät­tää, kos­ka nii­tä miet­ties­sä tu­lee vain paha mie­li.

Muis­tan oman iha­nan mum­mu­ni, hän eli mel­kein 90 vuo­den ikäi­sek­si.

Vii­mei­sen ker­ran kä­vin hän­tä kat­so­mas­sa van­hain­ko­dis­sa. Ky­syin hä­nel­tä, et­tä vie­lä­kö sinä tun­net mi­nut, mut­ta hän kat­se­li pit­kään ja sa­noi sit­ten, et­tä en nyt tai­da muis­taa. Minä sit­ten ker­roin kuka olen. Sen jäl­keen ky­syin hä­nel­tä, et­tä muis­tat­ko sinä vie­lä Jee­suk­sen. Mum­mu vas­ta­si reip­paas­ti, et­tä tot­ta­han minä Jee­suk­sen muis­tan, olen me­nos­sa hä­nen ty­kön­sä. Sa­noin hä­nel­le läh­ties­sä­ni, et­tä tai­vaas­sa ta­va­taan ja hän hy­myi­li iloi­se­na.

Minä olen kir­joit­ta­nut lap­suu­des­ta­ni ja nuo­ruu­des­ta­ni pal­jon kaik­kia haus­ko­ja ja has­su­ja­kin muis­to­ja. Kai­ken­lais­ta mu­ka­vaa muis­te­len nyt van­ha­na ja sit­ten nau­ran ja pu­hun it­sek­se­ni. Kun kaik­kia elä­mä­ni ih­meel­li­si­ä­kin asi­oi­ta mie­tin, taik­ka luen, niin huo­not asi­at unoh­tu­vat.

Sil­loin kun olen su­rul­li­nen, luen Raa­mat­tua. Se loh­dut­taa ja te­kee mi­nut iloi­sek­si.

Kun ih­mi­nen on vie­lä nuo­ri, niin sil­loin kan­nat­taa miet­tiä tätä Saar­naa­jan kir­jan lu­kua 12:1 ”Muis­ta Luo­jaa­si nuo­ruu­des­sa­si, en­nen kuin pa­hat päi­vät tu­le­vat ja jou­tu­vat ne vuo­det, jot­ka ei­vät si­nua miel­ly­tä.”

Myös kan­nat­taa lu­kea Ps. 90:12 ” Ope­ta meil­le, mi­ten ly­hyt on ai­kam­me, et­tä sai­sim­me vii­saan sy­dä­men.”

Kan­nat­taa myös muis­taa Ps. 89: 49 ” On­ko ke­tään, joka ei ker­ran kuo­li­si, joka vält­tyi­si jou­tu­mas­ta tuo­ne­lan kou­riin?”

Se on to­tuus, et­tä kaik­ki me ker­ran kuo­lem­me. Mut­ta Raa­ma­tus­sa on neu­vo­ja sii­tä, kuin­ka me pe­las­tum­me ja pää­sem­me Jee­suk­sen luok­se ikui­seen elä­mään.

Täs­sä on yk­si tapa teh­dä se, Room. 10: 9 ” Jos sinä suul­la­si tun­nus­tat, et­tä Jee­sus on Her­ra ja sy­dä­mes­sä­si us­kot, et­tä Ju­ma­la on he­rät­tä­nyt hä­net kuol­leis­ta, olet pe­las­tu­va.”

Lo­puk­si vie­lä pie­ni pät­kä Il­mes­tys­kir­jan 21 lu­kua, ja­keis­ta 4 ja 5 ”Hän pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään joka ai­no­an kyy­ne­leen. Kuo­le­maa ei enää ole, ei mur­het­ta, va­li­tus­ta ei­kä vai­vaa, sil­lä kaik­ki en­ti­nen on ka­don­nut.”

Val­tais­tui­mel­la is­tu­va sa­noi: ” Uu­dek­si minä teen kai­ken.” Täs­tä sit­ten al­kaa uu­si iha­na elä­mä ja siel­lä on kaik­ki hy­vin. Sin­ne kan­nat­taa pyr­kiä.

Siu­nat­tua ke­sän lop­pua kai­kil­le lu­ki­joil­le­ni!

Lee­na Luo­ma

Vir­tain Hel­lun­tai­seu­ra­kun­ta