Vir­tain kau­pun­gin uu­den­vuo­den vas­taa­not­to ta­pah­tui Vir­tain kir­kos­sa ja kau­pun­gin pu­heen­vuo­ron piti Vir­tain kau­pun­gin­val­tuus­ton pu­heen­joh­ta­ja Ari Dahl­berg.

– Vuo­sia meil­le ker­rot­tiin ta­ri­naa pien­ten kau­pun­kien hii­pu­mi­ses­ta. Meil­le sa­not­tiin, et­tä maa­il­ma kuu­luu vain met­ro­po­leil­le ja et­tä muu­tos on uh­ka, joka vie meil­tä elin­ti­lan. Mut­ta kat­so­kaa ym­pä­ril­len­ne tä­nään! Me em­me ole vain sel­viy­ty­neet muu­tok­ses­ta – me olem­me val­jas­ta­neet sen, alus­ti Dahl­berg.

– Vii­me vuo­si­na maa­il­ma on muut­tu­nut le­vot­to­mak­si ja ar­vaa­mat­to­mak­si. Suu­ris­sa kes­kuk­sis­sa van­hat kaa­vat mur­tu­vat. Juu­ri täs­sä mur­rok­ses­sa pii­lee mei­dän suu­rin mah­dol­li­suu­tem­me. Kun maa­il­ma ym­pä­ril­lä myl­ler­tää, meil­lä on tar­jo­ta jo­tain, mitä ra­hal­la ei saa: ky­kyä yh­dis­tää uu­si ja van­ha.

Nostalgia ei riitä polttoaineeksi

Dahl­ber­gin mu­kaan ih­mi­set et­si­vät nyt ti­laa hen­git­tää, mut­ta he et­si­vät myös ti­laa luo­da uut­ta.

– He löy­tä­vät sen Nä­si­jär­ven, Tois­ve­den ja Tar­jan­teen ran­noil­ta, mut­ta he löy­tä­vät sen myös mei­dän va­lo­kui­tu­ver­kois­tam­me, mei­dän uu­sis­ta yri­tyk­sis­täm­me ja mei­dän ta­vas­tam­me aja­tel­la toi­sin. Me em­me ole enää vain syr­jä­seu­tu tai tur­va­sa­ta­ma. Me olem­me kas­vu­a­lus­ta.

– Tämä on paik­ka, jos­sa pe­rin­tei­nen "naa­pu­ri­a­pu" on päi­vit­ty­nyt tä­hän päi­vään. Se on edel­leen au­rau­sa­pua lu­mi­myrs­kys­sä, myrs­ky­tu­hois­ta kär­si­neen ky­lä­kun­nan yh­tei­seen hii­leen pu­hal­ta­mis­ta; mut­ta se on myös osaa­mi­sen ja­ka­mis­ta. Se on sitä, et­tä ko­ke­nut kon­ka­ri ja tän­ne muut­ta­nut di­gi­no­ma­di koh­taa­vat to­ril­la ja kek­si­vät jo­tain, mitä kum­pi­kaan ei oli­si yk­sin kek­si­nyt. Nos­tal­gia ei rii­tä polt­to­ai­neek­si. Me em­me voi elää vain men­nees­sä, em­me­kä voi tuu­dit­tau­tua sii­hen, et­tä "näin on ai­na teh­ty". Se on var­min tapa py­säh­tyä.

Kau­pun­gin­val­tuus­ton pu­heen­joh­ta­ja to­te­si, et­tä tu­le­va­na vuon­na 2026 me teem­me lu­pauk­sen, joka vaa­tii roh­keut­ta.

– Me lu­paam­me, et­tä Vir­rat on paik­ka, jos­sa muu­tos toi­vo­te­taan ter­ve­tul­leek­si. Me lu­paam­me ol­la ute­li­ai­ta. Me us­kal­lam­me ko­keil­la asi­oi­ta, jot­ka saat­ta­vat epä­on­nis­tua, kos­ka vain si­ten voi syn­tyä jo­tain ai­dos­ti uut­ta. Me avaam­me ovem­me uu­sil­le asuk­kail­le, uu­sil­le ide­oil­le ja uu­sil­le ta­voil­le teh­dä työ­tä. Paik­ka, jos­sa lap­sil­la on tur­val­lis­ta juos­ta ja juur­tua, mut­ta jos­sa he op­pi­vat myös, et­tä maa­il­ma on avoin ja muo­kat­ta­vis­sa.

Voiko pieni kaupunkI muuttaa suuntaa?

Joku voi ky­syä: "Voi­ko pie­ni kau­pun­ki to­del­la muut­taa suun­taan­sa ja uu­dis­tua?"

Minä vas­taan: Vain pie­ni kau­pun­ki voi teh­dä sen tar­peek­si ket­te­räs­ti.

– Me voim­me näyt­tää esi­merk­kiä sii­tä, mitä on kes­tä­vä muu­tos. Se ei ole van­han jy­rää­mis­tä, vaan uu­den ra­ken­ta­mis­ta van­han ki­vi­ja­lan pääl­le. Se on sitä, et­tä tek­no­lo­gia pal­ve­lee ih­mis­tä ja luon­toa, ei­kä toi­sin­päin. Se on sitä, et­tä yh­tei­sö ot­taa uu­det tu­li­jat mu­kaan rin­kiin, ei vie­rel­le kat­so­maan.

– Me olem­me sel­vin­neet ka­ruis­ta tal­vis­ta en­nen­kin, mut­ta nyt mei­dän si­sum­me on laa­tu­aan jous­ta­vaa. Se ei ole vain ham­pai­den ki­ris­te­lyä vas­ta­tuu­les­sa, vaan tai­toa sää­tää pur­jei­ta, kun tuu­li kään­tyy. Me em­me tai­vu, mut­ta me jous­tam­me, opim­me ja kas­vam­me.

– Kun kat­sot­te il­lal­la Ran­ta­puis­ton suun­taan tai nä­et­te au­rin­gon­las­kun jär­ven yl­lä, muis­ta­kaa tämä: Mai­se­ma on ikui­nen, mut­ta mei­dän ta­pam­me elää sii­nä ke­hit­tyy. Tämä tu­le­vai­suus on täyn­nä mah­dol­li­suuk­sia, joi­ta em­me vie­lä edes näe.

– Ol­kaam­me roh­kei­ta tart­tu­maan nii­hin. Pi­de­tään edel­leen huol­ta toi­sis­tam­me, mut­ta pi­de­tään myös mie­li avoi­me­na uu­del­le. Sil­lä niin kau­an kuin vesi vir­taa ja uu­siu­tuu, tämä kau­pun­ki elää.

Uu­den vuo­den aa­ton ru­kous­het­kes­sä oli­vat mu­ka­na myös seu­ra­kun­ta­pas­to­ri Mari Pääk­kö­nen ja kant­to­ri An­na­ma­ri Ylä-Soi­ni.