Se, et­tä pilk­kaa jo­ta­ku­ta tai jo­ta­kin, ker­too it­se asi­as­sa vain pilk­kaa­jas­ta, ei pil­kat­ta­vas­ta. Paha pon­nah­taa ta­kai­sin lä­het­tä­jäl­leen kuin bu­me­ran­gi. Pilk­ka osuu yleen­sä omaan nilk­kaan, mut­ta mik­si pil­ka­tut sit­ten kan­ta­vat kuor­maan­sa pit­kiä ai­ko­ja, jos­kus läpi koko elä­män­sä?

Olym­pi­a­lais­ten ava­jais­ten yh­tey­des­sä käy­tiin kes­kus­te­lua sii­tä, si­säl­si­kö eräs oh­jel­ma­nu­me­ro Ju­ma­lan pilk­kaa vai ei. Us­kon­toa saa­te­taan pil­ka­ta, pa­him­mas­sa ta­pauk­ses­sa myös us­koa pil­ka­taan, mut­ta Ju­ma­la on pil­kan ylä­puo­lel­la. Täs­sä siis vas­taus sii­hen, mik­si me ih­mi­set louk­kaan­num­me: me olem­me va­ja­vai­sia. Pi­täi­si siis nous­ta ku­vaan­nol­li­ses­ti asi­an ylä­puo­lel­le.

En to­ki­kaan ke­ho­ta pilk­kaan ke­tään ei­kä mi­tään koh­taan. Pilk­ka­kir­ves jät­tää jäl­jen ja ai­na­kin py­sy­viä jäl­kiä mei­dän tu­lee vält­tää.

Ar­tis­ti ni­mel­tään Peh­mo­ai­no an­taa lau­lus­saan ”Maas­ta tai­vaa­seen” tär­ke­än oh­jeen tul­ki­tes­saan asi­aa näin: ”Vaik­ka kuin­ka maa­il­ma ois sul­le pai­koin an­ka­ra, niin muis­ta sil­ti, et­tä vi­han pa­to­a­mi­nen ei tu­hoo tois­ta, vaan se tu­hoo sun oman sy­dä­men.”

Tuu­la Jo­ki­nen