Vaikka me kaikki olemme erilaisia ja erityisiä, kannattaa kuitenkin ajatella, että olemme tavallisia kukin tavallaan. Toinen kysymys on sitten se, mikä on tavallista tai normaalia. Olisi varmaan parasta olla osoittamatta toista sormella, kun ei omiakaan ominaisuuksiaan voi pitävän perustellusti todistaa kritiikin kestäviksi.
Nykypäivän ihminen vertaa turhan usein itseään muihin ja olettaa, että meidän täytyy täyttää jokin ennalta määritelty muotti. Jos tähän ei kykene, ei ole tarpeeksi hyvä ja edustava. Niinkö sinäkin ajattelet? Ei kannattaisi. On parempi hyväksyä tavallisuus kuin etsiä erikoisuutta – on parempi hyväksyä itsensä kokonaan kuin tehdä itsestään torso.
Tanssija Jari Samulin tilittää tuntojaan Askel-lehdessä ja toteaa seuraavaa: ”Olen aina pelännyt hylkäämistä ja siten mukautunut toisten toiveisiin. Olen ollut kyvytön elämään omaa elämääni, tekemään minulle tärkeitä asioita.” Tämä on riipaiseva tunnustus keneltä tahansa, mutta luulen, että aika moni ajattelee näin.
Samaisessa Askel-lehdessä opettaja ja pappi Rasmus Mäntymaa toteaa taasen näin: ”Meidän tulee suhtautua armollisesti siihen, että olemme matkallamme eri vaiheissa”. Sana armollisesti kertoo oikeasta asenteesta. Armoa voi osoittaa myös itseään kohtaan.
Elämme paraikaa niitä hetkiä vuodessa, jotka ovat monelle nuorelle tärkeitä ja saattavat ratkaista suurelta osin tulevan elämän. On saatu opiskelupaikka tai on päästy opinnoissa eteenpäin, suoritettu tutkinto tai jopa valmistuttu ammattiin. Elämä on edessä ja odotukset ovat valtavat. Varsinkin nuori ihminen on täynnä unelmia ja toiveita. Tavallisuus ei monellekaan ole se erityisen toivottu olotila, vaan on lupa toivoa saavansa kokea jotakin suurta ja jopa maailmoja avaavaa. Suuret kokemukset ja toiveiden täyttymykset ovat mahdollisia myös vanhemmalla iällä. On lupa toivoa ja odottaa, sillä niin kauan kuin on elämää, on aina toivoa.
Luulen siis vahvasti, että meillä kaikilla on lupa ja syytä olla tavallisia omalla tavallamme!
Tuula Jokinen