Karjalaiset aavistivat kohtalonsa juhannuksen 1944 tienoilla, sillä ilmassa oli pahaenteisiä merkkejä tulevasta. Kenties lopullisesta lähdöstä uuden rajan taakse.
Myös isäni Aarne ounasteli tuolloin, että jotain outoa oli tekeillä, 13-vuotias kun jo oli. Vanhemmat puhuivat usein hiljaa keskenään, kysymyksiin vastattiin vältellen, ja uutisia seurattiin tarkasti naapureiden kanssa. Iltarukouksissa pyydettiin Taivaan Isää turvaksi.
Eikä kauan mennytkään, kun elämä muuttui peruuttamattomasti. Isäni oli kotirannassaan Lumivaaran Kalksalossa tottunut katselemaan auringonpaisteessa kimaltelevaa Laatokkaa sekä kaukana siintäviä Valamon luostarin kupoleja. Sitten elokuussa Valamon suunnalla Laatokassa näkyikin suuri palava laiva, ja yhtä äkkiä länttä kohti lentävät pommikoneet pimensivät taivaan.
Isä ei meille lapsilleen juuri puhunut evakkomatkasta, vaan taisi lähdön tullen haudata kaikki tuskaiset muistot kotipihaan. Kysyttäessä hän vain totesi, että tykkien kaukainen jylinä saattoi heidät matkaan.
Ukki muisteli, kuinka juuri hankittu uusi kirkkoreki peiteltiin oljilla liiteriin lähdön alla, ja siat sekä isäni hontelojalkainen ja kouluttamaton orivarsa oli pakko lopettaa. Ei niistä ollut matkalle tuntemattomaan. Hevonen valjastettiin kärryjen eteen, ja pitkän taipaleen varsaa paremmin jaksava Pilvikki-lehmä sidottiin kiinni kärryn perään. Pilvikille lähtö oli tuttua, olihan se ollut jo talvisotaa paossa Keminmaalla.
Tuona juhannuksena Suomen kohtalo oli veitsenterällä, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys jauhoi kaiken alleen Karjalankannaksella. Ahti Pöllänen oli 8-vuotias, kun hänen perheensä sai lähtökäskyn Kaukolasta ja kannakselta. Sitä oli osattu odottaa, sillä idästä oli jo usean päivän ajan virrannut kunnan pohjoislaidalle Kaarlahteen ja juna-asemalle länteen pyrkiviä evakkoja kärryineen, nyytteineen ja eläimineen. Hän muistaa, kuinka äiti ja mummo hautasivat arvokkaimmat keittiövarusteet pihamaalle – ihan siltä varalta, että päästään vielä takaisin. Mukaan otettiin vain tärkeimmät päivittäistavarat.
Hevonen valjastettiin kärryn eteen, ja kuorman päälle nostettiin arvokkain omaisuus, Pöllänen ja pari vuotta nuorempi veli. Pojat katselivat tien varrella olevia rakennuksia ja piirsivät niistä värikynillä kuvia äidin antamiin vihkoihin. Vaikka näkymät olisivat kyllä piirtyneet mieliin ilman kyniäkin.
Hevoset ja lehmät kulkivat säyseinä letkassa, mutta Pöllänen muistaa porukassa alle vuoden ikäisen mullikan, joka sai päähänsä hypätä ojan yli tien varrella olleeseen peltoon. Se lähti pellolla juoksemaan kohti metsää, ja pojista vanhempi sai vastuullisen tehtävän. Hänen piti pitkän pajunvitsan avulla palauttaa mullikka takaisin karkuretkeltään. Pieni poika tunsi itkun pyrkivän kurkkuun, kun hän yritti parhaansa mukaan pitää eläimet koossa. Kukaan ei saanut päästä karkuun, sen hän päätti. Eikä päässyt.
Lopulta Kaukolan ja Sakkolan asukkaille löytyi uusi koti Ruovedeltä, ja lumivaaralaiset asutettiin naapurikuntaan Virroille.
Vaikka juhannuksen 1944 raakuus ajoi karjalaiset kotoaan, juhannusruusu oli lumivaaralaisille kesän ja elämän kauneuden symboli. Niinpä Ida-mummoni istutti uuteen kotipihaan Killinkoskelle juhannusruusun, vaikka peltojen raivaus oli kesken, uusi kotitalo ei ollut lähestulkoonkaan valmis ja muut piharakennukset vielä keskeneräisiä.
Mummo muisteli kyyneleet silmissä Kaunolanmäen koivuja, hedelmäpuita, marjapensaita sekä ruusuja, mutta pikkuhiljaa hän teki uudesta elämästä kauniin. Hänen ruusupensaansa kukkii edelleen, yli 70 vuotta myöhemmin, ja vuosi vuodelta kauniimmin.
Varpu Sihvonen
Juuret Lumivaaran Kalksalossa
