”Joka juo mi­nun an­ta­maa­ni vet­tä, ei enää kos­kaan ole ja­nois­saan. Sii­tä ve­des­tä, jota minä an­nan, tu­lee hä­nes­sä läh­de, joka kum­pu­aa ikui­sen elä­män vet­tä.” (Jee­sus) Joh 4:14

***********

Hen­gel­li­nen jano on raas­ta­vaa. Sitä on tur­ha kiel­tää. Olo ei pa­ra­ne ai­na­kaan sil­lä, et­tä il­miö yri­te­tään se­lit­tää jok­si­kin muuk­si, ku­ten: ”mi­nul­la oli sil­loin herk­kä kau­si”, tai, ”us­ko­vai­nen työ­ka­ve­ri tuik­kaa tuon tuos­ta­kin us­kon­toa kes­kus­te­luun”.

Ra­kas­ta­va Ju­ma­la voi hy­vää tar­koit­ta­en sal­lia elä­mään sel­lai­sia ko­ke­muk­sia ja olo­suh­tei­ta, jot­ka saat­ta­vat mei­dät ym­mär­tä­mään hen­gel­li­sen elä­män tar­peem­me. Ih­mi­nen ha­vah­tuu sil­loin huo­maa­maan, et­tä hä­nel­tä puut­tuu jo­ta­kin to­del­la ar­vo­kas­ta. Vält­tä­mä­tön­tä. Seu­rauk­se­na mie­les­sä puh­ke­aa ris­ti­aal­lok­ko. Oman­tun­non syy­tök­set, pie­nuu­den tun­ne ja voi­mat­to­muu­den ko­ke­mi­nen ovat vain pärs­kei­tä, jot­ka ke­rään­ty­vät pai­no­las­tik­si elä­män pur­teen.

Nii­tä riit­ti Raa­ma­tun ker­to­muk­ses­sa mai­ni­tun Jee­suk­sen kes­kus­te­lu­kump­pa­nin elä­mäs­sä. Hän oli kär­si­nyt vuo­si­kau­sia si­säi­ses­ti sekä ky­läyh­tei­sön syr­ji­mä­nä. Jano si­säi­ses­tä puh­tau­des­ta raas­toi viil­tä­väs­ti, mut­ta kuka sii­nä hän­tä pys­tyi­si aut­ta­maan? Tus­kin ku­kaan ih­mi­nen.

Sa­lai­sis­sa ru­kouk­sis­saan hän oli ha­puil­lut Ju­ma­lan puo­leen ja odot­ti Kris­tus­ta – eli Mes­si­as­ta – saa­pu­vak­si aut­ta­maan.

Jee­sus kat­soi hän­tä lem­pe­äs­ti sil­miin: ”Minä olen se, joka pu­huu si­nun kans­sa­si”.

Ei Jee­suk­sel­ta ole ikui­sen elä­män vesi vie­lä­kään lop­pu­nut. Tä­nään­kin hän syn­nyt­tää uu­sia läh­tei­tä tu­han­sien ih­mis­ten sy­dä­miin.

Jor­ma Ui­mo­nen

Va­paa­seu­ra­kun­ta