Tui­ja Vei­ja

Sa­ta­vuo­ti­aan hir­si­ta­lon pi­ha­maal­la tu­li­jaa ter­veh­ti­vät suu­ri kuu­si­van­hus, kas­vi­huo­ne ja las­ten kes­ken jää­neet lei­kit san­koi­neen ja la­pi­oi­neen. Tu­van ta­kas­sa räis­ky­vä val­kea läm­mit­tää pit­kän pöy­dän ää­res­sä is­tu­jia. Ta­los­sa asuu rau­ha ja sees­tei­syys, vaik­ka lap­si­per­heen elä­mi­sen jäl­jet nä­ky­vät.

Talo Äi­jän­ne­van­tien var­rel­la Kum­mun­mä­el­lä on Ans­si Luo­dek­sen lap­suus­ko­ti, mis­sä hän asuu yh­des­sä puo­li­son­sa Min­na Va­pan kans­sa.

– Olim­me puo­li­tois­ta vuot­ta etä­suh­tees­sa ja sit­ten näyt­ti sil­tä, et­tä ra­ken­nam­me yh­teis­tä tu­le­vai­suut­ta. Mi­nul­le oli luon­nol­lis­ta tart­tua mah­dol­li­suu­teen muut­taa Män­täs­tä Vir­roil­le las­ten kans­sa, Min­na ker­too.

Ta­lon on ra­ken­ta­nut Ans­sin isoi­soi­sä 1920-lu­vun alus­sa, min­kä jäl­keen tila on siir­ty­nyt su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le, Ans­sin ja Min­nan ol­les­sa nel­jäs pa­ris­kun­ta ta­lon isän­tä­vä­ke­nä.

– Van­hem­pa­ni pu­hui­vat jo jon­kin ai­kaa, et­tä ha­lu­ai­si­vat muut­taa pie­nem­pään asun­toon, jo­ten meil­le muut­to tän­ne oli luon­te­va rat­kai­su, Ans­si to­te­aa.

– Olen maa­lais­ta­los­ta läh­töi­sin ja nyt on tun­ne, et­tä olen tul­lut ko­tiin, Min­na jat­kaa.

Vanhan talon tarinat

Ti­lan nimi on Vii­ke­ri. Asuin­ta­lon hir­si­run­ko on Ans­sin isän te­ke­män re­mon­tin ai­ka­na pei­tet­ty le­vyin ja pa­nee­lein niin sisä- kuin ul­ko­puo­lel­ta­kin.

– Olin kym­men­vuo­ti­as, kun isä pii­lot­ti tum­mia hir­si­sei­niä ja olin mie­lis­sä­ni, et­tei enää tar­vin­nut asua mu­se­os­sa. En­pä oli­si us­ko­nut, et­tä pa­rin­kym­me­nen vuo­den pääs­tä ajat­te­len, et­tä oli­si­pa kiva ot­taa ne siel­tä esil­le, Ans­si hy­myi­lee.

Hän tie­tää, et­tä pin­noi­tus on teh­ty niin, et­tei hir­si­run­koon ole po­rat­tu rei­kiä. Tu­van tai­dok­kaas­ti pa­ne­loi­tu kat­to kiin­nit­tää huo­mi­on. Ta­loa on 1970-lu­vul­la laa­jen­net­tu niin sa­no­tul­la elin­ta­so­sii­vel­lä, ja sa­mal­la ve­det­tiin ve­si­joh­dot tu­paan.

– His­to­ri­as­ta kiin­nos­tu­nee­na on ol­lut hie­noa kuul­la lap­suu­ten­sa täs­sä ta­los­sa viet­tä­neel­tä, sata vuot­ta täyt­tä­neel­tä Es­te­ri Sar­val­ta ta­ri­noi­ta sii­tä, mi­ten tu­vas­sa on asu­nut kar­ja­lai­sia evak­ko­per­hei­tä ja ma­joi­tet­tu­na on ol­lut myös ve­nä­läi­siä so­ta­van­ke­ja, Min­na ker­too.

Hän kun­ni­oit­taa edel­tä­viä su­ku­pol­via ja hei­dän toi­me­li­ai­suut­taan. Hä­nel­le on myös tär­ke­ää saa­da kas­vat­taa ruo­kaa omas­sa maas­sa.

– On kieh­to­vaa aja­tel­la, mi­ten maa­il­ma on muut­tu­nut, mut­ta sama suku on asu­nut tä­män ka­ton al­la yli sata vuot­ta. Tun­nen su­ku­pol­vien ket­jun kas­vi­maal­la tou­hu­tes­sa­ni, en­nen elä­mä on ol­lut omas­ta pel­los­ta kiin­ni.

Uutta oppii, kun pysähtyy miettimään

Ans­si myön­tää, et­tä ei vie­lä muu­ta­ma vuo­si sit­ten oli­si osan­nut aja­tel­la asu­van­sa jos­kus lap­suus­ko­dis­saan Kum­mun­mä­el­lä.

– Maa­lai­se­lä­mä ei kiin­nos­ta­nut, piti saa­da ol­la kau­pun­gis­sa, elää help­poa elä­mää. Nyt olen op­pi­nut ar­vos­ta­maan kaik­kea sitä, mitä tämä paik­ka meil­le tar­jo­aa, Ans­si to­te­aa.

Min­nal­le tär­ke­ää on hil­jai­suus ja se, et­tä voi rau­has­sa kat­sel­la au­rin­gon nou­su­ja ja las­ku­ja. Hän pi­tää ar­vok­kaa­na sitä, et­tä kaik­ki nel­jä las­ta ovat op­pi­neet ar­vos­ta­maan luon­toa ja it­se kas­va­tet­tua ruo­kaa.

Ans­sin mie­les­tä on hie­noa py­säh­tyä ihai­le­maan täh­ti­tai­vas­ta, jota va­lo­saas­te ei him­men­nä.

Min­nan ja Ans­sin per­hee­seen kuu­luu nel­jä las­ta, kak­si mo­lem­pien ai­kai­sem­mis­ta lii­tois­ta. Ans­sin lap­set, 9-vuo­ti­as Ver­ne­ri ja 6-vuo­ti­as Lumi sekä Min­nan 8-vuo­ti­as Ron­ja ja 5-vuo­ti­as Roni tu­le­vat hy­vin jut­tuun kes­ke­nään, yh­tei­se­loa on har­joi­tel­tu puo­len­tois­ta vuo­den ajan.

Yk­si ta­lon huo­neis­ta on re­mon­toi­tu lap­sil­le peu­hu­pai­kak­si kii­pei­ly­sei­ni­neen ja puo­la­pui­neen. Ka­tos­ta roik­kuu vaih­te­le­vas­ti joo­ga­lii­na tai voi­mis­te­lu­ren­kaat.

Suuressa pihassa tekemistä riittää. Anssin mukaan pihamaan hoitaminen on asennekysymys, mieltääkö sen työleirinä vai laadukkaana vapaa-aikana. – Elämä on valintoja. Meille tämä sopii.

Tuija Veija

Min­na ke­huu vuo­laas­ti Vir­tain yh­te­näis­kou­lua.

– Ra­ken­nus on uu­si ja äi­ti­nä ar­vos­tan sitä, et­tä ruo­ka­las­sa ei ole hä­ly­hait­to­ja. Ais­ties­teet­tö­myy­teen on sel­väs­ti pa­neu­dut­tu. Vaik­ka on iso kou­lu, on fik­sus­ti mie­tit­ty eri ikä­ryh­mien ti­lat. Kou­lul­la on myös hyvä hen­ki­lö­kun­ta, huip­pu­am­mat­ti­lai­set työs­sä. Se oli po­si­tii­vi­nen yl­lä­tys, kun muu­tim­me Vir­roil­le, hän kiit­tää.

Navetassa paljon potentiaalia

Kun Ans­si ja Min­na muut­ti­vat ta­loon, se oli hy­väs­sä kun­nos­sa. Pe­su­ti­lat re­mon­toi­tiin ja näin saa­tiin myös kai­vat­tu toi­nen ves­sa, jon­ka tar­ve nel­jän lap­sen per­hees­sä tie­dos­tet­tiin jo en­nen muut­toa. Ans­si on teh­des­sään huo­man­nut osaa­van­sa pi­tää va­sa­raa kä­des­sään.

– Si­sä­ti­lo­ja enem­män olem­me teh­neet kun­nos­tus­toi­mia ul­ko­na. En­sim­mäi­sek­si kään­net­tiin kas­vi­maa, joka oli vuo­sia käyt­tä­mät­tä ja han­kit­tiin kas­vi­huo­ne. Vii­me ke­sä­nä pääs­tiin mais­ta­maan omien köyn­nös­ten vii­ni­ry­pä­lei­tä­kin, sa­toa saa­tiin myös mais­sis­ta ja ve­si­me­lo­neis­ta.

Min­na on in­to­hi­moi­nen avan­tou­i­ma­ri, jo­ten ta­ka­te­ras­sil­le han­kit­tiin pal­ju, joka toi­mii kyl­mä­al­taa­na. Sii­tä naut­tii koko per­he.

Rauhallinen hetki takkatulen lämmössä antaa voimaa arjen kiireisiin.

Pa­ris­kun­nal­la on pal­jon ide­oi­ta ym­pä­ris­tön ja 1980-lu­vul­la ra­ken­ne­tun, vie­lä hy­vä­kun­toi­sen na­ve­tan hyö­ty­käy­tön suh­teen.

– Näen na­ve­tas­sa pal­jon po­ten­ti­aa­lia. Mi­nua kiin­nos­ta­vat esi­mer­kik­si eläi­na­vus­tei­nen nep­sy-te­ra­pia ja it­sen­sä ke­hit­tä­mi­nen. Avoi­min mie­lin, eh­kä jo­tain jos­kus syn­tyy, Min­na miet­tii.

Far­ma­seut­ti ja sai­raan­hoi­ta­ja Min­na työs­ken­te­lee etäyh­teyk­sin Suo­men Ap­teek­ka­ri­lii­ton pro­jek­ti­vas­taa­va­na, Ans­si puo­les­taan on hil­jat­tain aloit­ta­nut leh­ti­mä­ke­läi­sen ruo­ka­kau­pan apu­lais­pääl­lik­kö­nä. Tun­nin työ­mat­ka on hä­nen mu­kaan­sa ihan so­pi­va.

– He­rät­te­li­sin ih­mi­siä ajat­te­le­maan, mitä kaik­kea voi saa­da, jos ha­lu­aa käyt­tää työ­mat­kaan vä­hän enem­män ai­kaa. Tääl­tä saa ison ta­lon ja ton­tin tam­pe­re­lai­sen lin­nun­pön­tön hin­nal­la, Ans­si kan­nus­taa.